Otsikolla viittaan hyvinkin suoraan kahteen herätysliikkeeseen, joiden kesäjuhlilla tänä kesänä tuli käytyä. Vaikka viittauksen ko. liikkeisiin saa mahtumaan yhteen eliökunnan edustajan nimitykseen, ei kyllä itse liikkeitä saisi edes samaan lauseeseen - tältä se näytti ainakin näin ulkopuolisen silmin. Pulinat sikseen ja ei muuta kuin asiaan!
Kyseiset herätysliikkeet olivat siis Evankelisuus (kaste-) ja Herännäisyys (-mato). Aloitan evankelisen herätysliikkeen ruotimisesta. Kuten jo otsikossani viittaan ja kuten me kaikki, jotka olemme istuneet kunnolla yläasteen uskonnontunnit, tiedämme, evankelisuus on kuuluisa omasta kastekorostuksestaan. Heillehän kaste on tärkeääkin tärkeämpi. Ivallisimmat voisivat ajatella näin, että johan sitä kastetta ainakin tänä vuonna saatiin ja heti kunnolla, kun vettä tuli koko viikonlopun enemmän tai vähemmän. Välillä sitä tuli niin paljon, että isommankin miehen olisi kaatanut. Puheissa tämä kastekorostus näkyy yllättävän vähän. Kun puhutaan pelastuksesta, muistetaan totta kai sanoa aina se Raamatun kohta: "Joka uskoo ja kastetaan..." Miksipä emme sanoisi asiaa, joka on juttu liikkeessämme?
Erittäin paljon huomiota kiinnittää, yllättäen, nykyään siihen, kuinka paljon evankelisten kesäjuhlilla korostuu virkakysymys. Suoraan voi sanoa, että puheissa se ei näy käytännössä lainkaan - ei ainakaan tänä vuonna. Selvimmin se näkyy siinä, että ehtoollista on jakamassa montakymmentä miestä, mutta ei yhtään naista. Toisiksi parhaiten se näkyy kuulemma vuosikokouksessa. Sitähän minä en ole päässyt seuraamaan, sillä en ole jäsen. Kuullut olen tosin, että aiempina vuosina kiistat ovat olleet melkoisia ja tänä vuonna, kun talven aikana perustettiin liike nimeltään "Kirkolliset Evankeliset", kokous oli jopa tylsä. Joka vuosi merkillepantavaa on ollut se aktiivisuus, joka on nuorison keskuudessa ollut. Kaikki ystäväni, jotka ovat sleyn jäseniä ja jotka edustavat vanhaa virkakäsitystä, ovat pitäneet huolta siitä, että ovat salissa aamulla äänestämässä uutta hallitusta. Eli on siis tarvittu aina kaikkien voimavaroja, jotta "vääryys" ei pääse Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys SLEY:n sisälle. Tämä on asia, jota körttiläisyydessä ei varmaan voisi edes kuvitella näkevänsä. Mutta en moiti. Mikään ei ole hienompaa kuin se, että pysytään siinä, mitä sanotaan. Mutta muutoin evankelisessa liikkeessä ei virkakysymystä todellakaan käsitellä ja ruodita niin paljon kuin voisi olettaa ja media antaa ymmärtää.
On yksi asia, joka minua ihmetyttää vuosi vuodelta SLEY:ssä. Se on nuorisotyö. On käsittämätöntä, että voi olla järjestelmä, joka suoltaa vuosi toisensa jälkeen niin hyvää nuorisotyötä. Koskaan en ole päässyt näkemään "Maata Näkyvissä" -festivaaleja ja niiden meininkiä. Mutta vuosittain, jo kolmena kesänä, olen päässyt evankeliumijuhlille näkemään nuorisotyön hedelmää. Kun pohdin Suomen Lähetysseuraa ja Herättäjäyhdistystä ja SLEY:tä, näistä jälkimmäisin on ehdottomasti nuorisopainotteisin pulju. Parasta on se, että nuorisoa ei kosiskella millään naurettavalla höpötyksellä vaan ihan sillä ihka oikealla asialla. Se tulee esiin niin Riemumessu -jumalanpalveluksessa, The ROADin keikalla kuin kaikissa muissakin tapahtumissa, jotka on nuorille. Siellä ei pelätä sanoja Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki. Näistä ollaan ylpeitä. Tuloksena on mieletön joukko tulevia sleyläisiä ja tulevia evankelisia perheitä.
Ja sitten kohti toista herätysliikettä. Körttiläisyys on jännä liike. Kirkollisessa tiedotuslehdessä KOTIMAA:ssa oli kirjoitus, jonka otsikkona oli "Körtit suvaitsevat kaikkea muuta paitsi liiallista hengellisyyttä." Nauroin tälle otsikolle pitkään. Mielestäni tässä ontui jo sinänsä se, että kuka määrittelee, mitä on liiallinen hengellisyys. Tuo otsikko antoi minulle sekä lisää pontta mennä Herättäjä-juhlille, että hiukan loi pelkoa ko. päiviä kohtaan. Olen sen luokan mies, että inhoan kaikkea sellaista, missä peitellään todellisia asioita. Siksi siis pelkäsin, mitä tuleman pitää. Kun päädyin Herättäjäjuhlille, ensimmäisenä iltana oli vain konserttia ja muuta sellaista. Ei siis sinänsä mitään sellaista, että olis mielipidettä voinut luoda. Lauantai oli sitten päivä vallan toisenlainen. Aamun ensimmäinen tapahtuma oli vuoroveisuut. Siis kuoro lauloi yhden säkeistön virrestä ja kansa seuraavan ja niin edelleen. Välissä eräs pappismies juonsi jotain tekstejä väliin. Minulle on joskus aiemmin opetettu, että körttien perusidea on se, että harjoitetaan uskoa veisujen kautta, ei niinkään raamattuopetusten tai muiden luentojen kautta. Hyvä ihme sentään! Tuo oli kyllä niin totta kuin olla ja osaa. Vuoroveisuissa ei mieleen jääny oikein mitään "raamatullista". Mieleen jäi vain eräs erittäin kummallinen papin ilmaus, joka kuului suunnilleen: "Ei ole väliä, onko mies vai nainen, naimississa, eronnut vai avoliitossa, musta tai vaalea, homo tai hetero. Ei ole väliä myöskään sillä onko uskossa vai ei. Kaikilla meillä on paikka taivaassa."
Minä se herpaannuin ihan totaalisesti. Mitä ihmettä me kokoonnumme vuosittain erinäisille kristillisille kesäpäiville tai joka sunnuntai kirkkoon tai miksi me edes luetaan mitään Raamattua tai edes rukoillaan ja vielä tyhminä uskotaan johonkin sellaiseen kuin kolmiyhteys: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Miksi me teemme näin, jos millään ei ole mitään väliä? Tuon em. sitaatin kuullessani kiehuin raivosta ystävilleni vieressä ja kyselin, että mistä ihmeestä tässä körttiläisyydessä on oikein kyse? Vastaukset olivat melko ympäripyöreitä. Päivä jatkui ja lämpimänä jatkuikin. Vaikka ulkona oli hellettä, taisi sisälläni olla vielä kuumempaa. Puheet olivat näet toinen toistaan kirkkopoliittisempia ja ottivat kantaa ottamatta kantaa. Eli vihjailivat erinäisiä asioita, mutta eivät sanoneet oikein mitenkään, että näin pitäisi olla. Ehkä siksi eivät, että rohkeutta ei ollut kenelläkään. Erään raamattuopetuksen kuulin päivän aikana ja sitä täytyy kyllä kehua. Se oli todella hyvä kaikessa avartavuudessaan ja toi esille Raamatusta juuri niitä osia, joita ei koskaan tule ajatelleeksi. Mutta tosiaan. Ilta jatkui ja oli aika käydä kohti Herännäisopiskelijoiden kuorojen konserttia. Siis yksi konsertti oli, jossa esiintyi puolenkymmentä kuoroa ja lopuksi kaikki kuorot yhtenä kuorona. Tuolla minä tajusin ensimmäisen kerran, mistä körttiläisyydessä saattaa olla kysymys. Körtit ovat ilmeisesti porukka, joiden ei pitäisi päästää pönttöön puhumaan sanaakaan. Vain ja ainoastaan veisaamaan ja veisaamaan oikein kunnolla. Siionin virsissä, joka on siis heidän laulukirjansa, on aivan uskomaton määrä todella evankelioivia virsiä, joita laulamalla voi päästä ja totisesti pääseekin lähelle Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. On ehkä karrikoitua sanoa, että ei saisi päästää puhumaan, mutta viisaana lukijana ymmärrät, mitä tarkoitan. Päivän puheita kuvasti äärettömän hyvin erään tuttavani toteamus "Todella syvällisiähän nämä puheet täällä ovat olleet, mutta ei täällä Jeesuksesta ole sanaakaan puhuttu." Tuo konsertti oli nimittäin sellainen evankelioinnin pyhättö, että se kaatoi koko lauantain roskapuheet kaatopaikan perimmäiseen nurkkaan. Se oli tilanne, jolloin iso mieskään ei meinannut itkemättä selvitä illasta.
Seuraavana päivänä roskameno jatkui ja jatkui. Samoin jatkoa sai minun kiehahteluni ja jupisemiseni. Onneksi juttuseuraksi sattui Rauhan Sanan kasvatti. Rauhan Sana on siis jälleen yksi herätysliike lisää. Hän sanoi hyvin todetessaan, körtit pelkäävät korottavansa itsensä liian ylös. Niin...Körttihän on mato. Siionin virressäkin sanotaan "Minä mato maan vaivainen..." Matohan on jokin sellainen eliökunnan edustaja, että ei se maankamaraa korkeammalle kovin hevillä nouse - ellei kasvuston vartta ylös. Mato ei myöskään rupea uhittelemaan, koska kaikki muut voittaisivat hänet kuitenkin. Nöyränä on siis parempi olla - vaan ei nöyristellen. Ehkä juuri tuon edellä olevan syyn vuoksi en itse ymmärtänytkään sitä lauantaiaamun puhetta, jossa kaikille annettiin paikka taivaassa. Onko körteistä kuitenkin tullut niin matoja, että pelkäävät sanoa sanoja Jumala ja Jeesus. Aina on tiedetty se, että körtit arastelevat sanoa olevansa uskossa, mutta nyt arastellaan jo J&J sanojakin. Eräs körtti totesi myös, että körttiläisyydestä on kehkeytymässä tekosyy omalle "paskuudelle". Se taas johtaa siihen, että saan tehdä mitä vain ja saan olla mitä vain, koska olen valmiiksi jo ihan täysin surkea eliö ja hyvä, jos olen edes eliö, kun olen niin mahdottoman surkea. Ei minun tarvitse Raamattua lukea tai saatikka sitä noudattaa, koska en minä millään muotoa siihen kykene - olenhan täysin mato.
Ja lopuksi vielä. Olen siitä todella suuressa erityisasemassa, että saan omata ystäviä hyvinkin laajapohjaisesti. Saan omata ystäviä niin kirkkosymppaajista kuin bilehileistä. Saan omata kirkkosymppaajienkin keskuudessa niin Jeesussymppaajista kuin vähän eri tavalla Jeesusta symppaavista. Ja vaikka se kastekin toimitettaisiin vauvana tai vaarina, ovat ihmiset samanlaisia. Ennen kaikkea on todettava se, että vaikka viesti Jumalasta ja evankeliumista vietäisiin miten, ei se tosiseikka muutu mitenkään, että on Jumala ja on usko. Ainoa, mikä eroaa on tapa tuoda uskoaan esiin. Mikä sopii yhdelle, ei totta totisesti näytä sopivan toiselle. Tätä on elämä ja tätä on realismi. Tärkeintä on kuitenkin se, että me jokainen, joka uskomme Jumalaan, voisimme sen sisimmässämme sanoa itsellemme. Me jokainen, joka uskomme Jumalaan, voisimme elää sitä arjessamme - kukin tavallamme. Lähes yhtä tärkeää, ellei yhtä tärkeää, on se, että me jokainen löytäisimme sen itsellemme sopivan muodon elää uskoamme ja yrittäisimme ymmärtää sitä toista porukkaa - vaikkakin vaikeaa se on.
Kyseiset herätysliikkeet olivat siis Evankelisuus (kaste-) ja Herännäisyys (-mato). Aloitan evankelisen herätysliikkeen ruotimisesta. Kuten jo otsikossani viittaan ja kuten me kaikki, jotka olemme istuneet kunnolla yläasteen uskonnontunnit, tiedämme, evankelisuus on kuuluisa omasta kastekorostuksestaan. Heillehän kaste on tärkeääkin tärkeämpi. Ivallisimmat voisivat ajatella näin, että johan sitä kastetta ainakin tänä vuonna saatiin ja heti kunnolla, kun vettä tuli koko viikonlopun enemmän tai vähemmän. Välillä sitä tuli niin paljon, että isommankin miehen olisi kaatanut. Puheissa tämä kastekorostus näkyy yllättävän vähän. Kun puhutaan pelastuksesta, muistetaan totta kai sanoa aina se Raamatun kohta: "Joka uskoo ja kastetaan..." Miksipä emme sanoisi asiaa, joka on juttu liikkeessämme?
Erittäin paljon huomiota kiinnittää, yllättäen, nykyään siihen, kuinka paljon evankelisten kesäjuhlilla korostuu virkakysymys. Suoraan voi sanoa, että puheissa se ei näy käytännössä lainkaan - ei ainakaan tänä vuonna. Selvimmin se näkyy siinä, että ehtoollista on jakamassa montakymmentä miestä, mutta ei yhtään naista. Toisiksi parhaiten se näkyy kuulemma vuosikokouksessa. Sitähän minä en ole päässyt seuraamaan, sillä en ole jäsen. Kuullut olen tosin, että aiempina vuosina kiistat ovat olleet melkoisia ja tänä vuonna, kun talven aikana perustettiin liike nimeltään "Kirkolliset Evankeliset", kokous oli jopa tylsä. Joka vuosi merkillepantavaa on ollut se aktiivisuus, joka on nuorison keskuudessa ollut. Kaikki ystäväni, jotka ovat sleyn jäseniä ja jotka edustavat vanhaa virkakäsitystä, ovat pitäneet huolta siitä, että ovat salissa aamulla äänestämässä uutta hallitusta. Eli on siis tarvittu aina kaikkien voimavaroja, jotta "vääryys" ei pääse Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys SLEY:n sisälle. Tämä on asia, jota körttiläisyydessä ei varmaan voisi edes kuvitella näkevänsä. Mutta en moiti. Mikään ei ole hienompaa kuin se, että pysytään siinä, mitä sanotaan. Mutta muutoin evankelisessa liikkeessä ei virkakysymystä todellakaan käsitellä ja ruodita niin paljon kuin voisi olettaa ja media antaa ymmärtää.
On yksi asia, joka minua ihmetyttää vuosi vuodelta SLEY:ssä. Se on nuorisotyö. On käsittämätöntä, että voi olla järjestelmä, joka suoltaa vuosi toisensa jälkeen niin hyvää nuorisotyötä. Koskaan en ole päässyt näkemään "Maata Näkyvissä" -festivaaleja ja niiden meininkiä. Mutta vuosittain, jo kolmena kesänä, olen päässyt evankeliumijuhlille näkemään nuorisotyön hedelmää. Kun pohdin Suomen Lähetysseuraa ja Herättäjäyhdistystä ja SLEY:tä, näistä jälkimmäisin on ehdottomasti nuorisopainotteisin pulju. Parasta on se, että nuorisoa ei kosiskella millään naurettavalla höpötyksellä vaan ihan sillä ihka oikealla asialla. Se tulee esiin niin Riemumessu -jumalanpalveluksessa, The ROADin keikalla kuin kaikissa muissakin tapahtumissa, jotka on nuorille. Siellä ei pelätä sanoja Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki. Näistä ollaan ylpeitä. Tuloksena on mieletön joukko tulevia sleyläisiä ja tulevia evankelisia perheitä.
Ja sitten kohti toista herätysliikettä. Körttiläisyys on jännä liike. Kirkollisessa tiedotuslehdessä KOTIMAA:ssa oli kirjoitus, jonka otsikkona oli "Körtit suvaitsevat kaikkea muuta paitsi liiallista hengellisyyttä." Nauroin tälle otsikolle pitkään. Mielestäni tässä ontui jo sinänsä se, että kuka määrittelee, mitä on liiallinen hengellisyys. Tuo otsikko antoi minulle sekä lisää pontta mennä Herättäjä-juhlille, että hiukan loi pelkoa ko. päiviä kohtaan. Olen sen luokan mies, että inhoan kaikkea sellaista, missä peitellään todellisia asioita. Siksi siis pelkäsin, mitä tuleman pitää. Kun päädyin Herättäjäjuhlille, ensimmäisenä iltana oli vain konserttia ja muuta sellaista. Ei siis sinänsä mitään sellaista, että olis mielipidettä voinut luoda. Lauantai oli sitten päivä vallan toisenlainen. Aamun ensimmäinen tapahtuma oli vuoroveisuut. Siis kuoro lauloi yhden säkeistön virrestä ja kansa seuraavan ja niin edelleen. Välissä eräs pappismies juonsi jotain tekstejä väliin. Minulle on joskus aiemmin opetettu, että körttien perusidea on se, että harjoitetaan uskoa veisujen kautta, ei niinkään raamattuopetusten tai muiden luentojen kautta. Hyvä ihme sentään! Tuo oli kyllä niin totta kuin olla ja osaa. Vuoroveisuissa ei mieleen jääny oikein mitään "raamatullista". Mieleen jäi vain eräs erittäin kummallinen papin ilmaus, joka kuului suunnilleen: "Ei ole väliä, onko mies vai nainen, naimississa, eronnut vai avoliitossa, musta tai vaalea, homo tai hetero. Ei ole väliä myöskään sillä onko uskossa vai ei. Kaikilla meillä on paikka taivaassa."
Minä se herpaannuin ihan totaalisesti. Mitä ihmettä me kokoonnumme vuosittain erinäisille kristillisille kesäpäiville tai joka sunnuntai kirkkoon tai miksi me edes luetaan mitään Raamattua tai edes rukoillaan ja vielä tyhminä uskotaan johonkin sellaiseen kuin kolmiyhteys: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Miksi me teemme näin, jos millään ei ole mitään väliä? Tuon em. sitaatin kuullessani kiehuin raivosta ystävilleni vieressä ja kyselin, että mistä ihmeestä tässä körttiläisyydessä on oikein kyse? Vastaukset olivat melko ympäripyöreitä. Päivä jatkui ja lämpimänä jatkuikin. Vaikka ulkona oli hellettä, taisi sisälläni olla vielä kuumempaa. Puheet olivat näet toinen toistaan kirkkopoliittisempia ja ottivat kantaa ottamatta kantaa. Eli vihjailivat erinäisiä asioita, mutta eivät sanoneet oikein mitenkään, että näin pitäisi olla. Ehkä siksi eivät, että rohkeutta ei ollut kenelläkään. Erään raamattuopetuksen kuulin päivän aikana ja sitä täytyy kyllä kehua. Se oli todella hyvä kaikessa avartavuudessaan ja toi esille Raamatusta juuri niitä osia, joita ei koskaan tule ajatelleeksi. Mutta tosiaan. Ilta jatkui ja oli aika käydä kohti Herännäisopiskelijoiden kuorojen konserttia. Siis yksi konsertti oli, jossa esiintyi puolenkymmentä kuoroa ja lopuksi kaikki kuorot yhtenä kuorona. Tuolla minä tajusin ensimmäisen kerran, mistä körttiläisyydessä saattaa olla kysymys. Körtit ovat ilmeisesti porukka, joiden ei pitäisi päästää pönttöön puhumaan sanaakaan. Vain ja ainoastaan veisaamaan ja veisaamaan oikein kunnolla. Siionin virsissä, joka on siis heidän laulukirjansa, on aivan uskomaton määrä todella evankelioivia virsiä, joita laulamalla voi päästä ja totisesti pääseekin lähelle Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. On ehkä karrikoitua sanoa, että ei saisi päästää puhumaan, mutta viisaana lukijana ymmärrät, mitä tarkoitan. Päivän puheita kuvasti äärettömän hyvin erään tuttavani toteamus "Todella syvällisiähän nämä puheet täällä ovat olleet, mutta ei täällä Jeesuksesta ole sanaakaan puhuttu." Tuo konsertti oli nimittäin sellainen evankelioinnin pyhättö, että se kaatoi koko lauantain roskapuheet kaatopaikan perimmäiseen nurkkaan. Se oli tilanne, jolloin iso mieskään ei meinannut itkemättä selvitä illasta.
Seuraavana päivänä roskameno jatkui ja jatkui. Samoin jatkoa sai minun kiehahteluni ja jupisemiseni. Onneksi juttuseuraksi sattui Rauhan Sanan kasvatti. Rauhan Sana on siis jälleen yksi herätysliike lisää. Hän sanoi hyvin todetessaan, körtit pelkäävät korottavansa itsensä liian ylös. Niin...Körttihän on mato. Siionin virressäkin sanotaan "Minä mato maan vaivainen..." Matohan on jokin sellainen eliökunnan edustaja, että ei se maankamaraa korkeammalle kovin hevillä nouse - ellei kasvuston vartta ylös. Mato ei myöskään rupea uhittelemaan, koska kaikki muut voittaisivat hänet kuitenkin. Nöyränä on siis parempi olla - vaan ei nöyristellen. Ehkä juuri tuon edellä olevan syyn vuoksi en itse ymmärtänytkään sitä lauantaiaamun puhetta, jossa kaikille annettiin paikka taivaassa. Onko körteistä kuitenkin tullut niin matoja, että pelkäävät sanoa sanoja Jumala ja Jeesus. Aina on tiedetty se, että körtit arastelevat sanoa olevansa uskossa, mutta nyt arastellaan jo J&J sanojakin. Eräs körtti totesi myös, että körttiläisyydestä on kehkeytymässä tekosyy omalle "paskuudelle". Se taas johtaa siihen, että saan tehdä mitä vain ja saan olla mitä vain, koska olen valmiiksi jo ihan täysin surkea eliö ja hyvä, jos olen edes eliö, kun olen niin mahdottoman surkea. Ei minun tarvitse Raamattua lukea tai saatikka sitä noudattaa, koska en minä millään muotoa siihen kykene - olenhan täysin mato.
Ja lopuksi vielä. Olen siitä todella suuressa erityisasemassa, että saan omata ystäviä hyvinkin laajapohjaisesti. Saan omata ystäviä niin kirkkosymppaajista kuin bilehileistä. Saan omata kirkkosymppaajienkin keskuudessa niin Jeesussymppaajista kuin vähän eri tavalla Jeesusta symppaavista. Ja vaikka se kastekin toimitettaisiin vauvana tai vaarina, ovat ihmiset samanlaisia. Ennen kaikkea on todettava se, että vaikka viesti Jumalasta ja evankeliumista vietäisiin miten, ei se tosiseikka muutu mitenkään, että on Jumala ja on usko. Ainoa, mikä eroaa on tapa tuoda uskoaan esiin. Mikä sopii yhdelle, ei totta totisesti näytä sopivan toiselle. Tätä on elämä ja tätä on realismi. Tärkeintä on kuitenkin se, että me jokainen, joka uskomme Jumalaan, voisimme sen sisimmässämme sanoa itsellemme. Me jokainen, joka uskomme Jumalaan, voisimme elää sitä arjessamme - kukin tavallamme. Lähes yhtä tärkeää, ellei yhtä tärkeää, on se, että me jokainen löytäisimme sen itsellemme sopivan muodon elää uskoamme ja yrittäisimme ymmärtää sitä toista porukkaa - vaikkakin vaikeaa se on.
1 kommentti:
Hei Otso!
Kiva blogi sulla ja hyviä mietteitä. Hyvä teksti - hienoisten vivahteiden pohtimista ja vieläpä suhteellisen monesta näkökulmasta. Ja hyvä huomio tuo, että ihmiset on erilaisia ja tarvitsee myös uskonelämässään erilaisia asioita ja erilaisia tapoja toteuttaa uskoaan.
No, laitoin tietokoneen jo kiinni ja olin menossa nukkumaan, mutta hammaspesulla aloin miettiä tuota mato-ajatusta. Kirjoitit, että körtti kokee olevansa niin mato, ettei hänen tarvitse miettiä miten elää tai lukeeko Raamattua tms. Kyse on siis siitä, onko körttiläisyydessä millään mitään väliä.
Perin juurin vahvasti körttiläisenä ja sen jo äidinmaidosta omaksuneena ajattelen ehkä asian hieman eri tavalla. Epäilemättä körtti kokee olevansa "vaivainen mato matkamies maan", minkä vuoksi hänen ei ole kovinkaan helppoa puhua omasta taivaaseenpääsystään tai lausua sellaisia sanoja kuin Jeesus ja Jumala - ovathan nämä niin suuria, ihmeellisiä ja pyhiä asioita, että niistä kovasti ääneen puliseminen tuntuu jotenkin kovin uskaliaalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että körtti kuvittelisi voivansa elää miten sattuu. Herättäjäjuhlien puheissa esiintyvä kirkkopolitiikka on juuri sitä, että joudumme täällä tomun tasalla koko ajan miettimään, miten meidän pitäisi toisten ihmisten ja itsemme kanssa elää. Mielestäni körttiläisyys on yhteiskunnallisesti varsin aktiivinen liike, jonka sisällä pohditaan paljon hyvän elämän käsitettä. On totta, että körtit ovat näissä kysymyksissä usein melko liberaaleja - maan matosen on paha lähteä toista pahasti neuvomaan. Rakkaus ja armollisuus nousevat näissä "hyvän elämän kysymyksissä" ehkä opettamista ja neuvomista tärkeimmiksi.
On totta, että körttiläisessä matoisuuden korostamisessa on riskinsä. Oman "paskuuden" korostamisesta tulee helposti "paskuudella" brassailua sen sijaan, että nöyrästi Pietarin tavoin itkisi syntejään. En kuitenkaan suostu uskomaan, että körttiläisyydessä millään ei ole mitään väliä. Sillä, miten suhtaudumme omaan elämäämme, toiseen ihmiseen ja ympäristöömme, on suunnattomasti väliä ja näitä asioita todella myös pohditaan. Jumalalle ei kuitenkaan tarvitse suorittaa mitään. Tässä on ehkä se kohta, mikä tuntuu monesta oudolta. Körttiläisyydessä korostuu tämä suorittamattomuus Jumalan edessä. Ei tarvitse rukoilla tai lukea Raamattua jos ei jaksa. Huokauskin riittää, tai ajatuksenpoikanen. Ei Raamatunlukemisen tai rukoilemisen merkitystä kukaan kiellä - mutta ei niitä TARVITSE tehdä pelastuakseen tai kelvatakseen.
En toki usko, että missään muussakaan herätysliikkeessä ajatellaan suoritusten edesauttavan pelastumista, ei toki. Körttiläisyydessä tätä suorittamattomuutta ehkä vain painotetaan enemmän. Ja nimenomaan suorittamattomuutta Jumalalle - lähimmäisen eteen pitää kyllä suorittaa niin paljon kuin mahdollista - mutta ei silloinkaan pelastumista edesauttaakseen vaan rakkaudesta.
Haluan vielä korostaa tuota Vuoroveisuissa esille tullutta kohtaa "ei ole väliä sillä, oletko uskossa vai et". Körttiläiselle termi "olla uskossa" näyttäytyy hieman erilaisessa merkityksessä kuin monessa muussa liikeessä. Körttiläinen usein vierastaa termiä "olla uskossa", koska se on varsin vahva ja varma ilmaus. On hienoa, jos jonkun usko on varmaa ja vahvaa. Usein körttiläiset kuitenkin kokevat oman uskonsa vain niin heikoksi ja hauraaksi, että termi "olla uskossa" tuntuu hassulta. Tämä ei tarkoita sitä, että körtti häpeäisi uskoaan tai haluaisi peittää sen. Kyse on enemmänkin siitä, että omaa uskoa ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa varmaksi ja voimakkaaksi (körttiläisyyteen kai hakeutuu sitten näitä epäilijöitä). Usko on kaiken lisäksi usein varsin dynaaminen ja jatkuvasti muovautuva , henkilökohtainen asia. Välillä uskotaan enemmän ja välillä vähemmän. Näin ainakin minun kohdallani.
Myöskään toisen henkilökohtaisesta uskosta ei haluta ulkoapäin sanoa mitään. Tämän vuoksi omankin uskon korostamista toiselle ihmiselle arkaillaan - ehkä toinen voi tuntea ahdistusta, jos hän ei koe omaa uskoaan minun uskoni rinnalla mitenkään vahvaksi. Mieluummin kuin kerron omasta kenties vahvasta uskostani, kerron hänelle, että pelastumisen kannalta ei ole väliä sillä, oletko "uskossa" vai et. Riittää, että huokailet Jumalan puoleen. Toki körttiläisyys tukeutuu kristilliseen oppiin uskon merkityksestä pelastuskysymyksissä, mutta myös pelkkä heikko huokailu kyllä lasketaan uskoksi. "Uskossa oleminen" terminä mielletään selkeästi samaksi asiaksi kuin "vahva usko". Näin ollen on toki varmasti väliä sillä, uskotko vai et. Sillä oletko "vahvassa uskossa" vai huokailetko, ei kuitenkaan ole väliä. Tosin sen pohtiminen, kuka on uskossa ja kuka ei, ei mielestäni kuulu kenellekään muulle kuin Jumalalle.
No, tulipa tässä hieman kommentoitua. Halusin vain kertoa, miten itse näen asian. Jokaisessa herätysliikkeessä on kaiketi omat ylilyöntinsä ja riskinsä, koska olemme ihmisiä :)
Lähetä kommentti