Tänä syksynä olen joutunut tutustumaan itseeni hyvin monien eri asioiden johdosta. Olen tehnyt jatkuvaa löytöretkeä itseeni. Teemoja, joiden ympärillä olen pyörinyt, on useita, mutta ajattelin tässä ja tänään käydä läpi yhtä niistä ja mielestäni ehkä jopa suurinta.
Ajassamme on trendikästä olla sinkku ja omantienkulkija ja kaikkea muuta individualistista. Se on yhä kasvava arvostuksen määre jopa. Taustalla jyllää kuitenkin jokin aivan muu ajatusmaailma. Ajatus siitä, että olenko juuri minä hyväksytty. Me jokainenhan haluamme kelvata jollekin tai oikeastaan sekään ei riitä. Me jokainen haluamme olla tärkeitä toiselle ihmiselle. Ei, ei sekään riitä. Pakko olisi saada olla hän. Olla se kaikkein tärkein ihminen. Eikö vain?
Jotta me pääsisimme tavoitteissamme eteenpäin, teemme kaikkemme. Olemme valmiita opettelemaan kaikkia aivan uusia taitoja, olemme valmiita luopumaan harrastuksistamme, työpaikastamme, hidastamaan tai lopettamaan kokonaan opintomme. Olemme valmiita muuttumaan ulkoisesti ja jopa sisäisesti. Kunhan vain Kelpaamme. Oikeammin sanottuna kunhan vain olisimme se paras vaihtoehto.
Kerron teille erään tarinan. Aikoinaan tutustuin erääseen tyttöön. Hän oli ihan tavallinen. Ei hänellä ollut mitään erityistä taustaa tai muuta. Voisi puhua jopa tilastotapauksesta. Perhekin oli mittatilaustyö Tilastokeskukselle. Hänellä oli näet veli, äiti, joka oli sairaanhoitaja sekä isä, joka oli opistoinsinööri ja oli väliportaan johtajana. Talo, jossa hän asui, oli Suomen suosituin talomalli, Kastellitaloilta. Kultainen noutajakin löytyi sekä iso BMW ja pieni Opel. Tyttö täytti 20 ja syntymäpäiväbileissään hän tutustui poikaan. Tuo poika oli vetävä, kaikkien naisten suosima mallia Brad Pitt.
Jotta tyttö saisi tämän haluamansa pojan, jota ei yksinään tavoitellu, otti tyttö käyttöönsä ohjelman nimeltään elämänmuutos. Hän lähti mukaan kuntokeskus Repolaiseen ja kävi siellä 3krt viikossa spinningissä ja kerran salilla ja sitten vielä uimassa ja joka päivä 30min lenkillä. Tyttö kävi kampaajalla muutti itsensä täysin. Tukkatyyli tuli suoraan Voquen –kuvastosta ja vaatteiksi kelpasi enää vain Dolce Gabbana, Henry Llyod ja Burberry. Farkut voitiin ostaa jopa Levis’ merkkisinä. Hän unohti koulun. Jätti perheensä ja muutti omilleen. Sisusti asuntonsa ikean kuvastoksi ja seurasi trendejä. Ennen hän oli taitava pianisti, mutta ei sitä enää kannattanut harrastaa sillä piano oli mälsä soitin. Tiesihän hän näet, että poika ei pianosta perustanut. Muutosprosessi kesti yli vuoden. Sinä aikana poika oli huomannut hänet kyllä ja pistänyt merkillekin. Pientä flirttiäkin oli harrastettu ja tyttö saanut vain lisää vettä myllyyn. Elämä eteni ja eteni, kunnes tuli eräs tavallinen päivä.
Tuo tavallinen päivä oli hiukan ehkä nuhruinen ja kiireinen. Tyttö käveli kaupungilla korkkareilla, jotka oli ostettu Milanon lomareissulta ja päällä oli sitä perinteistä Burberry-Gabbana linjaa. Yhtäkkiä hän näki edessään tämän pojan, mutta poika ei ollut yksin, vierellä oli tyttö, jota poika hali ja pussasikin. Tämän meidän tarinamme tytön arki romahti. Yli vuosi, joka tytölle oli pitkä aika, oli työtä tehty ja tuloksena oli häviö. Menetys. Kaikkensa hän teki, mutta ei kelvannut. Kaikkensa hän yritti, mutta ei ollut riittävä. Kaikkensa hän uhrasi, mutta ei saavuttanut haluamaansa. Jumalainen Brad Pitt –olemuksella varustettu mies ei häntä huolinutkaan.
Kuinka usein me tässä salissa yritämme tätä samaa? Kuinka usein me teemme kaikkemme, että hän huomaisi meidät? Väitän, että jokainen meistä sortuu moiseen. Itse olen sortunut ja itselleni siitä kiinnijäänyt. On helpompi rakentaa uusi kuori ympärilleen kuin paljastaa se todellisuus, missä elämme ja mitä olemme. Olemme jopa niin hölmöjä, että yritämme tätä samaa taktiikkaa Jumalan edessä.
Olemme todellakin pölvästejä. Väitämme uskovamme Jumalaan, mutta kuinka se laitamme oikeasti onkaan? Se, että emme usko itseemme ja siihen, että kelpaammeko, onkin epäuskoa Jumalaan. Onko näin? Raamatussa sanotaan ”Tulkaa minun tyköni KAIKKI työtätekeväiset ja raskautetut, minä annan teille levon.” (Matt. 11:28) Eihän tässä sanota mitään siitä, että pitää olla tietty taso, ennen kuin voi tulla tai, että pitää olla tietynlainen, ennen kuin voi tulla. Eikö Herramme kutsu meitä kaikkia luokseen? Sanassa sanotaan myös ”Rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta; ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan.” (1.Joh. 4:7) Olisiko tässä sitä, mitä meidän jokaisen tulisi muistaa, että emme täällä maanpäälläkin kävisi ikuista taistelua kelpaavaisuudesta? Näin on ainakin itseni kohdalla.
