Suomalainen on arka halaamaan. Varsinkin, kun kyseeseen tulee eri sukupuolten välinen halaus, on siinä helposti pieni jännite matkassa. Näin tahtoo olla ainakin minun ikäpolvella. Se on toisaalta täysin ymmärrettävää. Antaahan siinä itsestään ja ennen kaikkea omasta reviiristään erittäin paljon, kun antaa toisen halata itseään. Vaikka itse olen lähtöisin Afrikasta, on minullekin kehittynyt tietynlainen vierastus tilanteita kohtaan, jolloin halataan.
Minulla on jonkin verran ystäviä ja kavereita eräässä herätysliikkeessä, joka on jossain määrin tunnettu ehkä jopa jurosta tavasta toteuttaa uskoaan. Kuin aivan vastakohtana tällä yhteisöllä on sellainen tapa, että he halailevat toisiaan, kun näkevät jossain. Näin he tekevät siis myös minulle. Alussa olin hiukan vaivaantunut tapahtumasta, kunnes pohdin, miten tervetullut olo siitä tulekaan, kun joku hyppää sinun kaulalle ja sanoo "Moi!" Halaus kuin kruunaa sen, että sinä olet odotettu käypäläinen. Ja mikä parasta, myös miehet halaavat. Ja voi siis halata jopa samaa sukupuolta pelkäämättä homonimittelyitä, jotka halentavat sekä ko. suntaumusta, että myös tätä halaajaa.
Ruotsissa on taas aivan vastakohtainen esimerkki edellä mainitsemalleni yhteisölle. Siellä ei halata uskalla edes työkaveriaan syntymäpäivänä, että ei tule syytettä tai vihjailuja keskinäisistä suhteista. Kun halaus kielletään, kosketaan siinä johonkin ihmiselle todella arkaan paikkaan oikeastaan. Ihminenhän näet tarvitsee sellaista kosketusta. Harva ihminen tulee pidemmän päälle toimeen ilman toisen ihmisen läheisyyttä - oli se sitten halausta, kädestä pitämistä tai toisaan rakastavan parin läheisempää kanssakäymistä.
Mikä on sitten tehnyt ihmisestä niin kovin aran halaamaan? Koventaako ympäröivä ihmiskunta elämää niin paljon ja niin kovin ottein, että halaustakin pelätään? Onko halauksesta tulossa tulevaisuuden ylellisyyttä? Ylellisyyttä, jonka kokeminen kirjataan jopa päiväkirjaan erityistapahtumana.
Ehkä meidän tulee vain jatkaa halailua, ja oppia sitä kautta, että me kaikki osaamme ja kykenemme siihen ja ennen kaikkea - se ei tapa.
Julkaistu alkujaan toisaalla 20.1. 2008
Minulla on jonkin verran ystäviä ja kavereita eräässä herätysliikkeessä, joka on jossain määrin tunnettu ehkä jopa jurosta tavasta toteuttaa uskoaan. Kuin aivan vastakohtana tällä yhteisöllä on sellainen tapa, että he halailevat toisiaan, kun näkevät jossain. Näin he tekevät siis myös minulle. Alussa olin hiukan vaivaantunut tapahtumasta, kunnes pohdin, miten tervetullut olo siitä tulekaan, kun joku hyppää sinun kaulalle ja sanoo "Moi!" Halaus kuin kruunaa sen, että sinä olet odotettu käypäläinen. Ja mikä parasta, myös miehet halaavat. Ja voi siis halata jopa samaa sukupuolta pelkäämättä homonimittelyitä, jotka halentavat sekä ko. suntaumusta, että myös tätä halaajaa.
Ruotsissa on taas aivan vastakohtainen esimerkki edellä mainitsemalleni yhteisölle. Siellä ei halata uskalla edes työkaveriaan syntymäpäivänä, että ei tule syytettä tai vihjailuja keskinäisistä suhteista. Kun halaus kielletään, kosketaan siinä johonkin ihmiselle todella arkaan paikkaan oikeastaan. Ihminenhän näet tarvitsee sellaista kosketusta. Harva ihminen tulee pidemmän päälle toimeen ilman toisen ihmisen läheisyyttä - oli se sitten halausta, kädestä pitämistä tai toisaan rakastavan parin läheisempää kanssakäymistä.
Mikä on sitten tehnyt ihmisestä niin kovin aran halaamaan? Koventaako ympäröivä ihmiskunta elämää niin paljon ja niin kovin ottein, että halaustakin pelätään? Onko halauksesta tulossa tulevaisuuden ylellisyyttä? Ylellisyyttä, jonka kokeminen kirjataan jopa päiväkirjaan erityistapahtumana.
Ehkä meidän tulee vain jatkaa halailua, ja oppia sitä kautta, että me kaikki osaamme ja kykenemme siihen ja ennen kaikkea - se ei tapa.
Julkaistu alkujaan toisaalla 20.1. 2008
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti