Puhe Oulun Hiippakunnan seurakuntien luottamuspuheenjohtajien koulutuspäivillä 31.1.2009
Tämä seminaari ei ole ensimmäinen eikä liene viimeinen, jossa tätä aihetta sivutaan. Teemana tämä on tuttu myös kirkkomme ulkopuolelta – oikeastaan kaikkialta. Ammattiliitot ovat jo vuosia hätäilleet jäsenkatoaan nuorten keskuudessa, puolueet rummuttavat ja tekevät seksikkäistä kalentereista lähtien kaikkensa ja päätyen aina värvääjiin kadulla. Täysin ongelmatonta elämää eivät elä muutkaan järjestöt ja yhteisöt. Poikkeuksiakin vielä omaamme.
Kirkko ei sellainen poikkeus kuitenkaan ole. Kirkko –sanaa käytän tässä puheessa vain ja ainoastaan Suomen Ev.lut. kirkosta. Niin...Kirkko on oikeastaan malliesimerkki siitä, kuinka epäonnistua nuorten osallistuttamisessa. Se ei vaan oo seksikäs – kuten nuoret tuumaisivat. Mitä apuja meillä on laivan kurssin kääntämisessä? Onko niitä ja millä aikataululla kurssia voidaan kääntää?
Poiketen lähestulkoon kaikista muista järjestelmistä, kirkolla on allaan vahva perusta. Nyt en puhu historiasta tai perinteestä vaan puhun Raamatusta ja ennen kaikkea niin Jumalasta kuin Jeesuksesta, vapahtajastamme. Tänä päivänä halutaan puhua vain kirkon perinteestä ja erinäisistä traditioista, joita se sisältää. Yhä useammin kirkon järjestämät tapahtumat ovat viihdettä ilman sanaa, sen kristillisessä merkityksessä. Kirkosta on tullut oikeastaan paikka yhä kasvavalle ateismille ennemmin kuin teismille.
On äärettömän hienoa, että kirkkomme kykenee käymään hyvinkin laajaa ekumeenista keskustelua muiden kirkkokuntien kanssa ja tekemään yhteistyötä, että me kaikki olisimme yhtä, kuten Jeesus rukoilee Johanneksen evankeliumin 17. luvussa. On myös hienoa, että kirkkomme haluaa olla avoin paikka kaikille – myös ateisteille. Tätä avoimuutta ei kuitenkaan tule toteuttaa häveten omaa asiaa.
Meillä on Raamattu ja Jumala ja me janoamme sanaa ja evankeliumia. Me nuoret emme eroa tässä suhteessa yhtään ajoista, joita ennen elettiin. Esimerkkinä tästä lienee erään pastorin toteamus, joka on piirtynyt takaraivooni. Hän kertoi kuinka ei auta perustaa yökahviloita ja peli-iltoja ynnä muuta mukavaa. Ei nuoret tule seurakunnan tiloihin sen takia – he menevät nuorisoseuran talolle tai kahviloihin. Kirkkoon he tulevat, koska haluavat kuulla sanaa ja suoraan puhuttuna.
Erään pörssiyhtiön sisäisen viestinnän johtaja sanoi todella hyvin sanoessaan: ”Asiat eivät ole niin kuin ne oikeasti ovat vaan ne ovat sitä, miltä ne näyttävät.” Näin on myös kirkko. Näin on myös tässä asiassa. Kirkko näyttäytyy nuorille erittäin tiukkapipoisena paikkana, joka on täynnä hautaan joutavia kimisijöitä. Papit ovat liian monta kakkua saaneita paksumahaisia palleroita, jotka höpöttävät aivan omiaan henkisyydestä ja jostain hengellisyydestä eivätkä elä todellakaan tätä päivää. Tai sitten ne on erikoisuutta tavoittelevia naisia. Uskokaa tai älää, tässä on osa sitä kuvaa, mitä kirkko on nuorille. Me jokainen tiedämme, että tämä on kaukana todellisuudesta ja ennen kaikkea kaukana siitä, mitä kirkko itse haluaa näyttää.
Nuorikirkko.fi sivustolla oli eräs blogi, jossa oli mielestäni osuvasti kirjattu käsityksiä siitä, mitä on kirkolliskokous. Nämä samat käsitykset voidaan tuoda ihan seurakunta- ja työalatasolle asti. Antti Siukonen kirjoittaa kuinka hallinto on hidasta ja perusteellista. Järjestelmän tarkoituksena on säilyttää ja varjella – ei kehittää ja uudistua. Uusi ei tule tässä ja nyt. Itse olen sitä mieltä, että edellä oleva ei ole ainoastaan huono asia – ei ollenkaan. Miksi se törmää sitten nuorisokulttuurin kanssa?
Meidän sukupolvi on jälleen asteen verran erilainen verrattuna isiemme tai isoisiemme aikoihin. Ikäiseni ihmiset ja etenkin jo minua huomattavasti nuoremmat on kasvatettu lyhytjänteisyyteen, mikä ei ole hyvä lainkaan. Monet nuoret ovat tottuneet saamaan asiat valmiina pöytään ja sitä kautta olemaan kantamatta vastuuta. Yhä harvempi nuori tekee mitään koulutyöstä poikkeavaa ennen 15 ikävuottaan. Toisaalta tämä sama joukko on kasvanut suomalaista nousukautta, jossa nyt vasta olemme ajassa, jolloin ei saakaan ihan kaikkea vaan jostain joutuu tinkimään. Sukukeskeisyys on pudonnut perhekeskeisyyden tasolle ja sieltä jo itse asiassa kohti individualismia. Tämän päivän sanoja ovat tasa-arvo ja minulle kaikki – erittäin ristiriitainen sanapari, mutta yleinen.
Toisaalla kirkkomme elää rakenteessa, joka on nykymuodossaan toiminut jo vuosikymmeniä ja osin jopa vuosisatoja. Historia on tuonut toimintaan hitautta ja kankeutta ja seurakuntien yhä kasvava koko myös suunnattoman määrän byrokratiaa. Byrokratian perusolemukseen kuuluu myös etäisyys ja näkymättömyys. Enää ei tiedetä läheskään aina, mistä se päätös tulee.
Suomessa on erittäin vahva perinne nuorisotyölle. Perinne on vahva nimenomaan kirkossamme. Me jokainen olemme vähintäänkin kuulleet nuorisopastoreista ja –työntekijöistä ja suurin osa meistä on saanut kunnian myös tehdä työtä heidän kanssaan. Tämä on kaiken A ja O. Itse olen ollut paljon mukana kristillisessä opiskelijatoiminnassa ja siellä näkee erittäin hyvin, mitä hedelmää seurakunnat tuottavat. On ollut äärettömän ihanaa nähdä, kuinka opiskelijapaikkakunnille saapuvat nuoret ovat vahvoja ja aktiivisia toimijoita ja ovat tottuneet osallistumaan ja olemaan myös itse tekijöinä. Kun olen haastatellut näitä ikätovereitani, olen törmännyt eräisiin asiaseikkoihin, jotka ovat olleet ylitse muiden. Nämä kaikki asiaseikat on yhdistettävissä yhteen pakettiin. Se paketti on uskova ja nuoria rakastava työntekijä. Se työntekijä on voinut olla pastori tai nuorisotyöstä vastaava muu henkilö, mutta henkilön persoonalla ja toimintatavalla on suuri merkitys. Toinen, mihin olen usein törmännyt on taustojen yksipuolisuus. Yleensä nämä nuoret tulevat vain parista seurakunnasta itse asiassa. Näkyvää on myös se, että mitä pienempi seurakunta, sitä enemmän opiskelijoita opiskelijaseurakunnan toiminnassa. Tässä on paljon opittavaa sellaisilla seurakunnilla kuten Oulu, Turku, Tampere ja Helsinki, jotka ovat maamme suuria rahtilaivoja Nakkilan, Himangan, Kemijärven ja Muonion kaltaisiin aktiivisiin nuorisotyön paikkoihin verrattuna.
Nuortenkeskus ry:n seminaareista ja käytännöstäkin olen oppinut, että nuoret eivät tykkää olla objekteja vaan subjekteja. Nuoret haluavat siis olla osallisia! Vallan hieno esimerkki tästä on joka pääsiäinen oleva pääsiäisyön kynttilämessu Muonion seurakunnassa. Tämä messu on itse asiassa nuorten aikuisten keskuudessa jopa maan kuulu. Hienoa on se, että kirkko on täynnä ihmisiä ja pihalla töröttää jokunen bussikin. Hienointa on kuitenkin se, että messu on tehty yhteistyössä nuorten kanssa ja nuoret vastaavat esim. musiikista.
Suurin haaste nuorisotyölle on kuitenkin jatkumon aikaansaaminen. Nuorisotyöstä pitäisi saada katkeamaton ketju alkaen varhaisnuoruudesta ja jatkuen aina nuoreen aikuisuuteen. Tällöin nuorisotyö ei olisi myöskään mikään yksittäinen työala irrallaan muista vaan olisi luonnollinen jatkumo lapsityölle ja alku aikuistyölle aina vanhustyöhön saakka. Tämä on haaste, jossa kirkko on vain yksi peluri muiden joukossa, mutta se pääpeluri.
Kun kirkkomme toimii perustansa mukaisesti nimenomaan evankelioiden eikä vain toimien Ohjelmatoimisto Oy KirkkoKyrckan Ab:na ja on aidosti nuoren rinnalla lapsuuden lopusta aina aikuisuuden alkuun, näen että paljon on tehty ja monta kivirekeä on tieltä poistettu. Tällöin meidän on oikeastikin helppo kutsua nuoria ja meidän nuorten aikuisten, kuten minä olen, on helppo lähteä mukaan vastuunkantoon seurakunnasta, jota kukin kuitenkin rakastamme ja kotinamme pidämme. Vuoteen 2010 mennessä emme ehdi kaikkea tätä saavuttaa, mutta meillä on runsaasti aikaa laittaa asiat alulle ja näyttää silloin äänestäville nuorille, että Kirkko on aidosti kaikki kutsuva tervetulleiksi. Eikö olisikin mahtavaa kuulla oman lapsen tai lapsenlapsen suusta sanat:
Tämä seminaari ei ole ensimmäinen eikä liene viimeinen, jossa tätä aihetta sivutaan. Teemana tämä on tuttu myös kirkkomme ulkopuolelta – oikeastaan kaikkialta. Ammattiliitot ovat jo vuosia hätäilleet jäsenkatoaan nuorten keskuudessa, puolueet rummuttavat ja tekevät seksikkäistä kalentereista lähtien kaikkensa ja päätyen aina värvääjiin kadulla. Täysin ongelmatonta elämää eivät elä muutkaan järjestöt ja yhteisöt. Poikkeuksiakin vielä omaamme.
Kirkko ei sellainen poikkeus kuitenkaan ole. Kirkko –sanaa käytän tässä puheessa vain ja ainoastaan Suomen Ev.lut. kirkosta. Niin...Kirkko on oikeastaan malliesimerkki siitä, kuinka epäonnistua nuorten osallistuttamisessa. Se ei vaan oo seksikäs – kuten nuoret tuumaisivat. Mitä apuja meillä on laivan kurssin kääntämisessä? Onko niitä ja millä aikataululla kurssia voidaan kääntää?
Poiketen lähestulkoon kaikista muista järjestelmistä, kirkolla on allaan vahva perusta. Nyt en puhu historiasta tai perinteestä vaan puhun Raamatusta ja ennen kaikkea niin Jumalasta kuin Jeesuksesta, vapahtajastamme. Tänä päivänä halutaan puhua vain kirkon perinteestä ja erinäisistä traditioista, joita se sisältää. Yhä useammin kirkon järjestämät tapahtumat ovat viihdettä ilman sanaa, sen kristillisessä merkityksessä. Kirkosta on tullut oikeastaan paikka yhä kasvavalle ateismille ennemmin kuin teismille.
On äärettömän hienoa, että kirkkomme kykenee käymään hyvinkin laajaa ekumeenista keskustelua muiden kirkkokuntien kanssa ja tekemään yhteistyötä, että me kaikki olisimme yhtä, kuten Jeesus rukoilee Johanneksen evankeliumin 17. luvussa. On myös hienoa, että kirkkomme haluaa olla avoin paikka kaikille – myös ateisteille. Tätä avoimuutta ei kuitenkaan tule toteuttaa häveten omaa asiaa.
Meillä on Raamattu ja Jumala ja me janoamme sanaa ja evankeliumia. Me nuoret emme eroa tässä suhteessa yhtään ajoista, joita ennen elettiin. Esimerkkinä tästä lienee erään pastorin toteamus, joka on piirtynyt takaraivooni. Hän kertoi kuinka ei auta perustaa yökahviloita ja peli-iltoja ynnä muuta mukavaa. Ei nuoret tule seurakunnan tiloihin sen takia – he menevät nuorisoseuran talolle tai kahviloihin. Kirkkoon he tulevat, koska haluavat kuulla sanaa ja suoraan puhuttuna.
Erään pörssiyhtiön sisäisen viestinnän johtaja sanoi todella hyvin sanoessaan: ”Asiat eivät ole niin kuin ne oikeasti ovat vaan ne ovat sitä, miltä ne näyttävät.” Näin on myös kirkko. Näin on myös tässä asiassa. Kirkko näyttäytyy nuorille erittäin tiukkapipoisena paikkana, joka on täynnä hautaan joutavia kimisijöitä. Papit ovat liian monta kakkua saaneita paksumahaisia palleroita, jotka höpöttävät aivan omiaan henkisyydestä ja jostain hengellisyydestä eivätkä elä todellakaan tätä päivää. Tai sitten ne on erikoisuutta tavoittelevia naisia. Uskokaa tai älää, tässä on osa sitä kuvaa, mitä kirkko on nuorille. Me jokainen tiedämme, että tämä on kaukana todellisuudesta ja ennen kaikkea kaukana siitä, mitä kirkko itse haluaa näyttää.
Nuorikirkko.fi sivustolla oli eräs blogi, jossa oli mielestäni osuvasti kirjattu käsityksiä siitä, mitä on kirkolliskokous. Nämä samat käsitykset voidaan tuoda ihan seurakunta- ja työalatasolle asti. Antti Siukonen kirjoittaa kuinka hallinto on hidasta ja perusteellista. Järjestelmän tarkoituksena on säilyttää ja varjella – ei kehittää ja uudistua. Uusi ei tule tässä ja nyt. Itse olen sitä mieltä, että edellä oleva ei ole ainoastaan huono asia – ei ollenkaan. Miksi se törmää sitten nuorisokulttuurin kanssa?
Meidän sukupolvi on jälleen asteen verran erilainen verrattuna isiemme tai isoisiemme aikoihin. Ikäiseni ihmiset ja etenkin jo minua huomattavasti nuoremmat on kasvatettu lyhytjänteisyyteen, mikä ei ole hyvä lainkaan. Monet nuoret ovat tottuneet saamaan asiat valmiina pöytään ja sitä kautta olemaan kantamatta vastuuta. Yhä harvempi nuori tekee mitään koulutyöstä poikkeavaa ennen 15 ikävuottaan. Toisaalta tämä sama joukko on kasvanut suomalaista nousukautta, jossa nyt vasta olemme ajassa, jolloin ei saakaan ihan kaikkea vaan jostain joutuu tinkimään. Sukukeskeisyys on pudonnut perhekeskeisyyden tasolle ja sieltä jo itse asiassa kohti individualismia. Tämän päivän sanoja ovat tasa-arvo ja minulle kaikki – erittäin ristiriitainen sanapari, mutta yleinen.
Toisaalla kirkkomme elää rakenteessa, joka on nykymuodossaan toiminut jo vuosikymmeniä ja osin jopa vuosisatoja. Historia on tuonut toimintaan hitautta ja kankeutta ja seurakuntien yhä kasvava koko myös suunnattoman määrän byrokratiaa. Byrokratian perusolemukseen kuuluu myös etäisyys ja näkymättömyys. Enää ei tiedetä läheskään aina, mistä se päätös tulee.
Suomessa on erittäin vahva perinne nuorisotyölle. Perinne on vahva nimenomaan kirkossamme. Me jokainen olemme vähintäänkin kuulleet nuorisopastoreista ja –työntekijöistä ja suurin osa meistä on saanut kunnian myös tehdä työtä heidän kanssaan. Tämä on kaiken A ja O. Itse olen ollut paljon mukana kristillisessä opiskelijatoiminnassa ja siellä näkee erittäin hyvin, mitä hedelmää seurakunnat tuottavat. On ollut äärettömän ihanaa nähdä, kuinka opiskelijapaikkakunnille saapuvat nuoret ovat vahvoja ja aktiivisia toimijoita ja ovat tottuneet osallistumaan ja olemaan myös itse tekijöinä. Kun olen haastatellut näitä ikätovereitani, olen törmännyt eräisiin asiaseikkoihin, jotka ovat olleet ylitse muiden. Nämä kaikki asiaseikat on yhdistettävissä yhteen pakettiin. Se paketti on uskova ja nuoria rakastava työntekijä. Se työntekijä on voinut olla pastori tai nuorisotyöstä vastaava muu henkilö, mutta henkilön persoonalla ja toimintatavalla on suuri merkitys. Toinen, mihin olen usein törmännyt on taustojen yksipuolisuus. Yleensä nämä nuoret tulevat vain parista seurakunnasta itse asiassa. Näkyvää on myös se, että mitä pienempi seurakunta, sitä enemmän opiskelijoita opiskelijaseurakunnan toiminnassa. Tässä on paljon opittavaa sellaisilla seurakunnilla kuten Oulu, Turku, Tampere ja Helsinki, jotka ovat maamme suuria rahtilaivoja Nakkilan, Himangan, Kemijärven ja Muonion kaltaisiin aktiivisiin nuorisotyön paikkoihin verrattuna.
Nuortenkeskus ry:n seminaareista ja käytännöstäkin olen oppinut, että nuoret eivät tykkää olla objekteja vaan subjekteja. Nuoret haluavat siis olla osallisia! Vallan hieno esimerkki tästä on joka pääsiäinen oleva pääsiäisyön kynttilämessu Muonion seurakunnassa. Tämä messu on itse asiassa nuorten aikuisten keskuudessa jopa maan kuulu. Hienoa on se, että kirkko on täynnä ihmisiä ja pihalla töröttää jokunen bussikin. Hienointa on kuitenkin se, että messu on tehty yhteistyössä nuorten kanssa ja nuoret vastaavat esim. musiikista.
Suurin haaste nuorisotyölle on kuitenkin jatkumon aikaansaaminen. Nuorisotyöstä pitäisi saada katkeamaton ketju alkaen varhaisnuoruudesta ja jatkuen aina nuoreen aikuisuuteen. Tällöin nuorisotyö ei olisi myöskään mikään yksittäinen työala irrallaan muista vaan olisi luonnollinen jatkumo lapsityölle ja alku aikuistyölle aina vanhustyöhön saakka. Tämä on haaste, jossa kirkko on vain yksi peluri muiden joukossa, mutta se pääpeluri.
Kun kirkkomme toimii perustansa mukaisesti nimenomaan evankelioiden eikä vain toimien Ohjelmatoimisto Oy KirkkoKyrckan Ab:na ja on aidosti nuoren rinnalla lapsuuden lopusta aina aikuisuuden alkuun, näen että paljon on tehty ja monta kivirekeä on tieltä poistettu. Tällöin meidän on oikeastikin helppo kutsua nuoria ja meidän nuorten aikuisten, kuten minä olen, on helppo lähteä mukaan vastuunkantoon seurakunnasta, jota kukin kuitenkin rakastamme ja kotinamme pidämme. Vuoteen 2010 mennessä emme ehdi kaikkea tätä saavuttaa, mutta meillä on runsaasti aikaa laittaa asiat alulle ja näyttää silloin äänestäville nuorille, että Kirkko on aidosti kaikki kutsuva tervetulleiksi. Eikö olisikin mahtavaa kuulla oman lapsen tai lapsenlapsen suusta sanat:
”Kirkko on aivan huippu mesta, jossa saan kuulla todella järeetä tekstii ja jossa pappi oikeesti dikkaa meikää! Siellä saa myös olla ihan aikuisten oikeesti mukana ja tehä ja sit se on siistii, ku saa olla yhes kaikenikästen kans. Parasta on kuiten se, et mä saan olla mukana päättämäs, et mitä tilaisuuksii on ja mua jopa tiiäksää kuunnellaan!”
