”Mitä kuuluu? Miten sun uskonelämän laita on, kun ei oo näkyny?"

Tässä on kysymys, jota ei kannata minulle esittää. Jos sen haluaa esittää, kannattaa ainakin tilanne miettiä hyvin tarkkaan ja ennen kaikkea muotoilla paremmin kuin otsikossa on. Minulla on eräitä ystäviä, jotka kysyvät lähes aina tavatessa tätä kysymystä. Joka kerta minulle tulee sisälle suuri tunnekuohu ja ajatus ”Mitähän peeveliä se sinulle kuuluu?”. Syy miksi näin ajattelen on se, että kysymys sisältää mielestäni olettamuksen, että uskoni on joko mennyttä tai ainakin se on retuperällä.

Raamatussa on useita kohtia, jossa meitä käsketään valvomaan ja pysymään totuudessa. Siellä on myös paljon kohtia, jossa meillä on kristitynvastuu. Vastuu siitä siis, että myös toiset valvovat oikein ja pysyvät totuudessa. Mutta onko se vastuu kuinka laaja ja minkälaista sen pitäisi olla? Uskaltaisin väittää että kristitynvastuu ei ole täysin rajaton ja ennen kaikkea se tuskin on absoluuttinen. On oltava jotkin rajat, joiden sisällä me toimimme. Mitkä ne rajat ovat ja kuka ne asettaa? Luulen näin ja oikeastaan olisin melko varma, että rajat asettaa jokainen itselleen. Se ei ole täysin ongelmatonta, mutta oikeastaan pakollinen tilanne. Perusteet rajan asettamiselle löytyvät kuitenkin melko yhteneväisistä asioista. Niitä ovat sukupuoli, maantieteellinen kulttuuri, teologinen kulttuuri, perhekulttuuri ja jokaisen oma minä.

Kuten Raamattukin sanoo, uskoa tulee levittää ja evankelioida aina, kun vai voi. Itse erottaisin uskosta kuitenkin uskonelämän. Se on henkilökohtainen prosessi, johon on vaikuttamassa useita eri tekijöitä. Uskonelämä ei ole mitenkään erillään muusta elämästä. Ihminen on yhtaikaa sekä henki että ruumis. Jos haluaa siis olla aito kristitty ja ennen kaikkea haluaa olla aidosti rakastava kristitty, pitäisi kysyäkin ennemmin jaksamista ylipäätään ja osana vastaustaan, voisi siis kysymyksen kuulija liittää vastauksen uskontilastaan – mikäli haluaa. Liian usein olemme kuitenkin kiinnostuneita vain toisen uskonelämästä nimenomaan irrallisena osana häntä, vaikka se on kiinteääkin kiinteämpi osa ja asia, joka ja johon vaikuttaa niin ruumiillinen kuin psyykkinenkin vointi. Monesti tuleekin olo, että eihän tuota kiinnosta lainkaan minä vaan ainoastaan minun uskoni ja miksi siihen ryhtyisinkään vastaamaan.

Niin...entäs, jos vastapuoli kysyy tuota kysymystä? Voinko olla vastaamatta siihen? Ei. Hyviin tapoihin kuuluu aina vastata jotakin. Mielestäni vihoviimeistä on vastata kysymykseen kysymyksellä. Itse vastaankin hyvin usein:

"Elämä on pelkkää synnintekoa ja jokainen päivä toinen toistaan pahempaa paskaa, mutta kova yritys tässä on luottaa ja uskoa Jumalaan ja ennen kaikkea Hänen antamaan armoon ja varjelukseen."

Rapatessa roiskuu

Näinhän se menee. Kun leivot, kyllä siinä tulee sitä tiskiä. Kun käytät vaatteita, syntyy pyykkiä. Kun rakennat taloa, ylijäämätavaraa ja sitä kaiken maailman jämää syntyy. Kun rappaat talon seinää, kyllä siinä tahtoo osa laastista lennellä ihan jonnekin muualle kuin sinne, minne olisi itse halunnut – Rapatessa roiskuu.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut ruveta kirjoittelemaan mitään noin itsestään selvää vaan pohtia jotain vielä syvempää – harrastaa korpifilosofiaa. Olen luonteeltani temperamenttinen ja hyvin suulas. Puhun paljon ja monen mielestä varmasti tyhjää suurimmaksi osaksi. Itse asiassa huomaan, että puhun ja vasta sen jälkeen mietin, että olikohan tuokaan tarpeellista. Monesti olen pohtinut sitä, että miksi? Totuus on se, että kotiin tullessani mietin paljon, mitä tänään tuli tehtyä ja illalla nukkumaan mennessä häpeän itseäni ja totean – mahdottomuus.

Minulla on kaksi ystävää, joista toinen on insinööri ja hirveän harkitsevainen ja fiksu ja filmaattinen. Joku voisi kuvailla häntä sanalla perustylsämammanpoika. Itse sanoisin, että ihanteellisen hillitty ja fiksun oloinen. Onhan näin, että paljon puhuva henkilö ei älyttömän fiksulta vaikuta – harvoin kait myöskään on sitä. Toinen on hengen miehiä ja hän se vasta pohdiskeleva onkin. Jälkimmäinen kaveri on suorastaan kuin suuri rahtilaiva, joka näyttää etenevän todella hitaasti, mutta todellisuudessa vauhti on todella ripeää ja hallittua. Itse taas olen pieni kaksipurjeinen 2.4Mr –vene, joka kuljettajasta näyttää etenevän erittäin nopeasti ja tehokkaasti, mutta ei todellisuudessa pääse lähellekään rahtilaivan vauhtiin.

Haluaisin olla tuo rahtilaiva – en koon, vaan luonteen vuoksi. Ei em. henkilötkään ole kooltaan rahtilaivoja – eivät. Heidän luonteensa kiehtoo minua. Syy, miksi heidän käytös kiehtoo on se, että pikkupurjeveneenä oleminen on todella raskasta puuhaa. Totta on se, että ei luonteellensa hirveästi voi. Olen näet koittanut muuttua hillityksi rahtilaivaksi. Mutta purjevene menee tuulen mukana. Jos on myötätuuli, silloin menee hyvin, kun tulee vastatuuli, menee huonosti. Rahtilaivasta kukaan ei ole mitään erityistä mieltä, mutta purjevene herättää joko pelkää lapsenomaista ihailua tai sitten hiukan ylenkatsomista ”Mikähän purkki se tuokin on?”

Toisaalta kävin erään rahtilaivan kanssa keskustelua juurikin tästä asiasta ja hän totesi, että haluaisi olla juurikin kaltaiseni purjevene, joka toisi edes jotain väriä maailmaan. On kuulemma tylsää olla rahtilaiva – vaikkakin erittäin turvallista. Siltikin olen sitä mieltä, että monelta harmilta ja väärinkäsitykseltä säilyisin minäkin, jos edes voisin yrittää olla rahtilaiva. Riitoja ja inhoreaktioita syntyisi vähemmän, jos laastissa, jolla rappaan suurta elämänseinää olisi enemmän kiinteyttäviä ainesosia ja vähemmän sitä vellovaa vettä. Kuinka osaisin olla sellainen?