Isänmaa

[puhe Oulun Evankelisten opiskelijoiden juhlassa 6.12.2009]



Arvoisat juhlavieraat. Toivotan teidät tervetulleiksi tänne Pyhälle Luukkaalle itsenäisyysjuhlaan.



Itsenäisyys on asia, joka on jokaiselle meistä tärkeä. Sen vuoksi olemme valmiita laittamaan itsemme täysin likoon. Olemme jokainen valmiita taistelemaan jopa henkemme edestä, jotta säilyttäisimme itsenäisyytemme. Tästä samasta oli kyse vuonna 1939 alkaneessa sotien rykelmässä. Tuolloin ei monessakaan talossa puhuttu siitä, lähdetäänkö vai ei. Keskustelua käytiin siitä, minne ja milloin. Sota, jota isovanhempamme ja esivanhempamme ovat käyneet, ei ole kokemuksena sellainen, että siitä nauttisi. Kuten kaikki ymmärrämme, tuo ihmisen syntisyyttä pahimmalla ja raadollisimmalla tavalla kuvaava tapahtuma, ei ole sellainen, että sillä haluaisi retostella. Siksi onkin vallan ymmärrettävää, että olemme kovin vähän kuulleet läheisiltämme tarinoita noilta ajoilta. Omat henkilökohtaiset kokemukset sodasta ovat herättäneet minussa suurta kunnioitusta tuota sukupolvea kohtaan, joka maamme puolesta on taistellut. Enää meidän ei tarvitse pelätä aamulla, osuuko luoti otsaamme tai pommi kotiimme. Meidän ei tarvitse pelätä huomista siinä merkityksessä, jossa edeltävä ja sitä edeltävä sukupolvi asian näki ja koki.



Muistakaamme, itsenäisyys ei missään määrin ole itsestään selvyys. Itsenäisyys on asia, joka meidän tulee muistaa ansaittuna ja Jumalamme suurella siunauksella meille annettuna. Se, että saamme olla vapaa Suomen maa vailla väärän vallan alisteisuutta tai vailla sotaa, jossa kansaamme nujerretaan, on mitä suurin syy juhlia. Kun me kokoonnumme vuosittain yhteen 6. 12. juhlistamaan oman maamme itsenäisyyttä, kyse ei ole perimmiltään tapahtumasta, jossa vain syödään hyvin ja näytetään kauniilta ja komeilta. Kyseessä on muisto- ja kiitosjuhla niille edesmenneille rakkaillemme, ketkä taistelivat niin eturintamassa, sotasairaaloissa kuin yhteiskunnan muilla alueilla sekä niille päättäjille, joiden suurella suostumuksella tämä kaikki, mitä edessämme ja ympärillämme näemme ja koemme juuri tänään on mahdollista. Koska olemme uskovien yhteisö, on tämä juhla samalla kiitos Jumalalle rauhasta, jota olemme saaneet viettää reilut 60 vuotta.



Arvoisa juhlakansa. Myös tänään saamme, kirjaimellisesti, maistaa ja kokea sitä kunnioitusta, jota joukko ihmisiä on toiminnallaan ja aktiivisuudellaan osoittanut. Lähes 30 henkilön joukko on meille ollut valmistamassa tätä juhlaa niin ruoanlaitoin, koristeluin, lauluin kuin kaikilla muillakin tavoin. Prosessissa olemme saaneet kokea juuri niitä samoja tunteita, kuin itsenäisyydestä taistelussakin on kyse. Välillä olemme olleet erittäinkin uupuneita ja välillä taas olemme riemuinneet yhdessä tai sanoneet jopa rumasti tai ajatelleet. Kaikkea sitä, mitä syntinen ihminen kykenee tekemään. Kaikilla on kuitenkin ollut sama päämäärä. Juhla itsenäiselle isänmaallemme, jossa kaikki samme elää ja iloita Jumalamme suuresta armollisuudesta. Tahdonkin näin maljapuheessa kiittää kaikkia teitä, ketkä tätä juhlaa olitte tekemässä tai olette edelleenkin. Samalla ehdotan protokollan mukaisesti, että juhlat julistetaan alkaneiksi nostamalla malja isänmaallemme sekä esivanhemmillemme kiitokseksi ja Jumalalle kunniaksi. Därför att vi är et två sprokig land vill jag föreslå att vi alla säga ”Hurraa” tre gånger först.

Kelvatako ja rakastaa?

Tänä syksynä olen joutunut tutustumaan itseeni hyvin monien eri asioiden johdosta. Olen tehnyt jatkuvaa löytöretkeä itseeni. Teemoja, joiden ympärillä olen pyörinyt, on useita, mutta ajattelin tässä ja tänään käydä läpi yhtä niistä ja mielestäni ehkä jopa suurinta.



Ajassamme on trendikästä olla sinkku ja omantienkulkija ja kaikkea muuta individualistista. Se on yhä kasvava arvostuksen määre jopa. Taustalla jyllää kuitenkin jokin aivan muu ajatusmaailma. Ajatus siitä, että olenko juuri minä hyväksytty. Me jokainenhan haluamme kelvata jollekin tai oikeastaan sekään ei riitä. Me jokainen haluamme olla tärkeitä toiselle ihmiselle. Ei, ei sekään riitä. Pakko olisi saada olla hän. Olla se kaikkein tärkein ihminen. Eikö vain?



Jotta me pääsisimme tavoitteissamme eteenpäin, teemme kaikkemme. Olemme valmiita opettelemaan kaikkia aivan uusia taitoja, olemme valmiita luopumaan harrastuksistamme, työpaikastamme, hidastamaan tai lopettamaan kokonaan opintomme. Olemme valmiita muuttumaan ulkoisesti ja jopa sisäisesti. Kunhan vain Kelpaamme. Oikeammin sanottuna kunhan vain olisimme se paras vaihtoehto.



Kerron teille erään tarinan. Aikoinaan tutustuin erääseen tyttöön. Hän oli ihan tavallinen. Ei hänellä ollut mitään erityistä taustaa tai muuta. Voisi puhua jopa tilastotapauksesta. Perhekin oli mittatilaustyö Tilastokeskukselle. Hänellä oli näet veli, äiti, joka oli sairaanhoitaja sekä isä, joka oli opistoinsinööri ja oli väliportaan johtajana. Talo, jossa hän asui, oli Suomen suosituin talomalli, Kastellitaloilta. Kultainen noutajakin löytyi sekä iso BMW ja pieni Opel. Tyttö täytti 20 ja syntymäpäiväbileissään hän tutustui poikaan. Tuo poika oli vetävä, kaikkien naisten suosima mallia Brad Pitt.



Jotta tyttö saisi tämän haluamansa pojan, jota ei yksinään tavoitellu, otti tyttö käyttöönsä ohjelman nimeltään elämänmuutos. Hän lähti mukaan kuntokeskus Repolaiseen ja kävi siellä 3krt viikossa spinningissä ja kerran salilla ja sitten vielä uimassa ja joka päivä 30min lenkillä. Tyttö kävi kampaajalla muutti itsensä täysin. Tukkatyyli tuli suoraan Voquen –kuvastosta ja vaatteiksi kelpasi enää vain Dolce Gabbana, Henry Llyod ja Burberry. Farkut voitiin ostaa jopa Levis’ merkkisinä. Hän unohti koulun. Jätti perheensä ja muutti omilleen. Sisusti asuntonsa ikean kuvastoksi ja seurasi trendejä. Ennen hän oli taitava pianisti, mutta ei sitä enää kannattanut harrastaa sillä piano oli mälsä soitin. Tiesihän hän näet, että poika ei pianosta perustanut. Muutosprosessi kesti yli vuoden. Sinä aikana poika oli huomannut hänet kyllä ja pistänyt merkillekin. Pientä flirttiäkin oli harrastettu ja tyttö saanut vain lisää vettä myllyyn. Elämä eteni ja eteni, kunnes tuli eräs tavallinen päivä.



Tuo tavallinen päivä oli hiukan ehkä nuhruinen ja kiireinen. Tyttö käveli kaupungilla korkkareilla, jotka oli ostettu Milanon lomareissulta ja päällä oli sitä perinteistä Burberry-Gabbana linjaa. Yhtäkkiä hän näki edessään tämän pojan, mutta poika ei ollut yksin, vierellä oli tyttö, jota poika hali ja pussasikin. Tämän meidän tarinamme tytön arki romahti. Yli vuosi, joka tytölle oli pitkä aika, oli työtä tehty ja tuloksena oli häviö. Menetys. Kaikkensa hän teki, mutta ei kelvannut. Kaikkensa hän yritti, mutta ei ollut riittävä. Kaikkensa hän uhrasi, mutta ei saavuttanut haluamaansa. Jumalainen Brad Pitt –olemuksella varustettu mies ei häntä huolinutkaan.



Kuinka usein me tässä salissa yritämme tätä samaa? Kuinka usein me teemme kaikkemme, että hän huomaisi meidät? Väitän, että jokainen meistä sortuu moiseen. Itse olen sortunut ja itselleni siitä kiinnijäänyt. On helpompi rakentaa uusi kuori ympärilleen kuin paljastaa se todellisuus, missä elämme ja mitä olemme. Olemme jopa niin hölmöjä, että yritämme tätä samaa taktiikkaa Jumalan edessä.



Olemme todellakin pölvästejä. Väitämme uskovamme Jumalaan, mutta kuinka se laitamme oikeasti onkaan? Se, että emme usko itseemme ja siihen, että kelpaammeko, onkin epäuskoa Jumalaan. Onko näin? Raamatussa sanotaan ”Tulkaa minun tyköni KAIKKI työtätekeväiset ja raskautetut, minä annan teille levon.” (Matt. 11:28) Eihän tässä sanota mitään siitä, että pitää olla tietty taso, ennen kuin voi tulla tai, että pitää olla tietynlainen, ennen kuin voi tulla. Eikö Herramme kutsu meitä kaikkia luokseen? Sanassa sanotaan myös ”Rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta; ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan.” (1.Joh. 4:7) Olisiko tässä sitä, mitä meidän jokaisen tulisi muistaa, että emme täällä maanpäälläkin kävisi ikuista taistelua kelpaavaisuudesta? Näin on ainakin itseni kohdalla.

Auringonpaiste risukasassa

Tämä syksy on ollut hyvin haastava ja mielenkiintoinen. Sitä se on ollut juurikin Oulun Seurakuntayhtymän nuorten aikuisten työn saralla olleen vipinän vuoksi. Viittaan tällä juurikin Elossa.fi -kampanjaan, joka kaupungissa pyörii täyttä häkää.

Kampanjan vaikutukset ovat olleet hyvin moninaiset. Olen kuullut huhuja, että eräät ihmiset olisivat tykänneet tästä erittäin paljon, mutta lähinnä olen seurannut keskustelua sen ympärillä, miten järjetön tämä kampanja onkaan. Kampanjan käytännön vaikutuksia olen päässyt seuraamaan opiskelijatyön saralla. Siellä hyvin pitkään jatkunut konsensustyöskentely kristillisten järjestöjen sekä krikon herätysliikkeiden ynnä seurakuntayhtymän itsensä kanssa oli romahtaa pahemman kerran, kun järjestö toisensa perään kieltäytyi yhteistyöstä kampanjan kanssa. Siteeraan erästä edustajaa: "Mulla on suunnaton myötähäpeä niitä kohtaan, jotka joutuu tuon logon kanssa olemaan rinnakkain." Se kuvastaa aika laajalti koko kenttää opiskelijatyön saralla, poikkeuksiakin totta kai on. Saman aikaisesti on ollut ikävä seurata kuinka itse kampanjan edustaja onkaan pihalla, miten suuressa roolissa järjestöt ovat yhtymän opiskelijatyössä. Kommentit mediassa ainakin ovat olleet sitä luokkaa, että tieto on ollut nolla tai mediataito miinus miljoona.

Kaiken myllerryksen ja sekasorron keskellä, oli mukava huomata, että pahimman aallon ja järkytyksen jälkeen, niin järjestöt kuin yhtymä itsessäänkin alkaa nähdä mahdoolisuuksia joustoon. Istuin juurikin tänään eräässä palaverissa, jossa saimme piirrettyä yhteistyön mahdollisuuksien viivoja loppuvuoden tapahtumien osalta. Kaiken ei tarvitsekaan hajota, mitä on eikä Elossa.fi -kampanja olekaan ainoa oikea tie yhtymänkään toiminnassa. Aurinko voi siis paistaa risukasankin.

Elossa.fi

Mielipidekijoitukseni Elossa.fi -kampanjaa koskien on poistettu täältä niiden aiheuttamien asiattomien kommenttien vuoksi.

Nuoret ehdokkaina ja äänestäjinä

Puhe Oulun Hiippakunnan seurakuntien luottamuspuheenjohtajien koulutuspäivillä 31.1.2009

Tämä seminaari ei ole ensimmäinen eikä liene viimeinen, jossa tätä aihetta sivutaan. Teemana tämä on tuttu myös kirkkomme ulkopuolelta – oikeastaan kaikkialta. Ammattiliitot ovat jo vuosia hätäilleet jäsenkatoaan nuorten keskuudessa, puolueet rummuttavat ja tekevät seksikkäistä kalentereista lähtien kaikkensa ja päätyen aina värvääjiin kadulla. Täysin ongelmatonta elämää eivät elä muutkaan järjestöt ja yhteisöt. Poikkeuksiakin vielä omaamme.

Kirkko ei sellainen poikkeus kuitenkaan ole. Kirkko –sanaa käytän tässä puheessa vain ja ainoastaan Suomen Ev.lut. kirkosta. Niin...Kirkko on oikeastaan malliesimerkki siitä, kuinka epäonnistua nuorten osallistuttamisessa. Se ei vaan oo seksikäs – kuten nuoret tuumaisivat. Mitä apuja meillä on laivan kurssin kääntämisessä? Onko niitä ja millä aikataululla kurssia voidaan kääntää?

Poiketen lähestulkoon kaikista muista järjestelmistä, kirkolla on allaan vahva perusta. Nyt en puhu historiasta tai perinteestä vaan puhun Raamatusta ja ennen kaikkea niin Jumalasta kuin Jeesuksesta, vapahtajastamme. Tänä päivänä halutaan puhua vain kirkon perinteestä ja erinäisistä traditioista, joita se sisältää. Yhä useammin kirkon järjestämät tapahtumat ovat viihdettä ilman sanaa, sen kristillisessä merkityksessä. Kirkosta on tullut oikeastaan paikka yhä kasvavalle ateismille ennemmin kuin teismille.

On äärettömän hienoa, että kirkkomme kykenee käymään hyvinkin laajaa ekumeenista keskustelua muiden kirkkokuntien kanssa ja tekemään yhteistyötä, että me kaikki olisimme yhtä, kuten Jeesus rukoilee Johanneksen evankeliumin 17. luvussa. On myös hienoa, että kirkkomme haluaa olla avoin paikka kaikille – myös ateisteille. Tätä avoimuutta ei kuitenkaan tule toteuttaa häveten omaa asiaa.

Meillä on Raamattu ja Jumala ja me janoamme sanaa ja evankeliumia. Me nuoret emme eroa tässä suhteessa yhtään ajoista, joita ennen elettiin. Esimerkkinä tästä lienee erään pastorin toteamus, joka on piirtynyt takaraivooni. Hän kertoi kuinka ei auta perustaa yökahviloita ja peli-iltoja ynnä muuta mukavaa. Ei nuoret tule seurakunnan tiloihin sen takia – he menevät nuorisoseuran talolle tai kahviloihin. Kirkkoon he tulevat, koska haluavat kuulla sanaa ja suoraan puhuttuna.

Erään pörssiyhtiön sisäisen viestinnän johtaja sanoi todella hyvin sanoessaan: ”Asiat eivät ole niin kuin ne oikeasti ovat vaan ne ovat sitä, miltä ne näyttävät.” Näin on myös kirkko. Näin on myös tässä asiassa. Kirkko näyttäytyy nuorille erittäin tiukkapipoisena paikkana, joka on täynnä hautaan joutavia kimisijöitä. Papit ovat liian monta kakkua saaneita paksumahaisia palleroita, jotka höpöttävät aivan omiaan henkisyydestä ja jostain hengellisyydestä eivätkä elä todellakaan tätä päivää. Tai sitten ne on erikoisuutta tavoittelevia naisia. Uskokaa tai älää, tässä on osa sitä kuvaa, mitä kirkko on nuorille. Me jokainen tiedämme, että tämä on kaukana todellisuudesta ja ennen kaikkea kaukana siitä, mitä kirkko itse haluaa näyttää.

Nuorikirkko.fi sivustolla oli eräs blogi, jossa oli mielestäni osuvasti kirjattu käsityksiä siitä, mitä on kirkolliskokous. Nämä samat käsitykset voidaan tuoda ihan seurakunta- ja työalatasolle asti. Antti Siukonen kirjoittaa kuinka hallinto on hidasta ja perusteellista. Järjestelmän tarkoituksena on säilyttää ja varjella – ei kehittää ja uudistua. Uusi ei tule tässä ja nyt. Itse olen sitä mieltä, että edellä oleva ei ole ainoastaan huono asia – ei ollenkaan. Miksi se törmää sitten nuorisokulttuurin kanssa?

Meidän sukupolvi on jälleen asteen verran erilainen verrattuna isiemme tai isoisiemme aikoihin. Ikäiseni ihmiset ja etenkin jo minua huomattavasti nuoremmat on kasvatettu lyhytjänteisyyteen, mikä ei ole hyvä lainkaan. Monet nuoret ovat tottuneet saamaan asiat valmiina pöytään ja sitä kautta olemaan kantamatta vastuuta. Yhä harvempi nuori tekee mitään koulutyöstä poikkeavaa ennen 15 ikävuottaan. Toisaalta tämä sama joukko on kasvanut suomalaista nousukautta, jossa nyt vasta olemme ajassa, jolloin ei saakaan ihan kaikkea vaan jostain joutuu tinkimään. Sukukeskeisyys on pudonnut perhekeskeisyyden tasolle ja sieltä jo itse asiassa kohti individualismia. Tämän päivän sanoja ovat tasa-arvo ja minulle kaikki – erittäin ristiriitainen sanapari, mutta yleinen.

Toisaalla kirkkomme elää rakenteessa, joka on nykymuodossaan toiminut jo vuosikymmeniä ja osin jopa vuosisatoja. Historia on tuonut toimintaan hitautta ja kankeutta ja seurakuntien yhä kasvava koko myös suunnattoman määrän byrokratiaa. Byrokratian perusolemukseen kuuluu myös etäisyys ja näkymättömyys. Enää ei tiedetä läheskään aina, mistä se päätös tulee.

Suomessa on erittäin vahva perinne nuorisotyölle. Perinne on vahva nimenomaan kirkossamme. Me jokainen olemme vähintäänkin kuulleet nuorisopastoreista ja –työntekijöistä ja suurin osa meistä on saanut kunnian myös tehdä työtä heidän kanssaan. Tämä on kaiken A ja O. Itse olen ollut paljon mukana kristillisessä opiskelijatoiminnassa ja siellä näkee erittäin hyvin, mitä hedelmää seurakunnat tuottavat. On ollut äärettömän ihanaa nähdä, kuinka opiskelijapaikkakunnille saapuvat nuoret ovat vahvoja ja aktiivisia toimijoita ja ovat tottuneet osallistumaan ja olemaan myös itse tekijöinä. Kun olen haastatellut näitä ikätovereitani, olen törmännyt eräisiin asiaseikkoihin, jotka ovat olleet ylitse muiden. Nämä kaikki asiaseikat on yhdistettävissä yhteen pakettiin. Se paketti on uskova ja nuoria rakastava työntekijä. Se työntekijä on voinut olla pastori tai nuorisotyöstä vastaava muu henkilö, mutta henkilön persoonalla ja toimintatavalla on suuri merkitys. Toinen, mihin olen usein törmännyt on taustojen yksipuolisuus. Yleensä nämä nuoret tulevat vain parista seurakunnasta itse asiassa. Näkyvää on myös se, että mitä pienempi seurakunta, sitä enemmän opiskelijoita opiskelijaseurakunnan toiminnassa. Tässä on paljon opittavaa sellaisilla seurakunnilla kuten Oulu, Turku, Tampere ja Helsinki, jotka ovat maamme suuria rahtilaivoja Nakkilan, Himangan, Kemijärven ja Muonion kaltaisiin aktiivisiin nuorisotyön paikkoihin verrattuna.

Nuortenkeskus ry:n seminaareista ja käytännöstäkin olen oppinut, että nuoret eivät tykkää olla objekteja vaan subjekteja. Nuoret haluavat siis olla osallisia! Vallan hieno esimerkki tästä on joka pääsiäinen oleva pääsiäisyön kynttilämessu Muonion seurakunnassa. Tämä messu on itse asiassa nuorten aikuisten keskuudessa jopa maan kuulu. Hienoa on se, että kirkko on täynnä ihmisiä ja pihalla töröttää jokunen bussikin. Hienointa on kuitenkin se, että messu on tehty yhteistyössä nuorten kanssa ja nuoret vastaavat esim. musiikista.

Suurin haaste nuorisotyölle on kuitenkin jatkumon aikaansaaminen. Nuorisotyöstä pitäisi saada katkeamaton ketju alkaen varhaisnuoruudesta ja jatkuen aina nuoreen aikuisuuteen. Tällöin nuorisotyö ei olisi myöskään mikään yksittäinen työala irrallaan muista vaan olisi luonnollinen jatkumo lapsityölle ja alku aikuistyölle aina vanhustyöhön saakka. Tämä on haaste, jossa kirkko on vain yksi peluri muiden joukossa, mutta se pääpeluri.

Kun kirkkomme toimii perustansa mukaisesti nimenomaan evankelioiden eikä vain toimien Ohjelmatoimisto Oy KirkkoKyrckan Ab:na ja on aidosti nuoren rinnalla lapsuuden lopusta aina aikuisuuden alkuun, näen että paljon on tehty ja monta kivirekeä on tieltä poistettu. Tällöin meidän on oikeastikin helppo kutsua nuoria ja meidän nuorten aikuisten, kuten minä olen, on helppo lähteä mukaan vastuunkantoon seurakunnasta, jota kukin kuitenkin rakastamme ja kotinamme pidämme. Vuoteen 2010 mennessä emme ehdi kaikkea tätä saavuttaa, mutta meillä on runsaasti aikaa laittaa asiat alulle ja näyttää silloin äänestäville nuorille, että Kirkko on aidosti kaikki kutsuva tervetulleiksi. Eikö olisikin mahtavaa kuulla oman lapsen tai lapsenlapsen suusta sanat:

”Kirkko on aivan huippu mesta, jossa saan kuulla todella järeetä tekstii ja jossa pappi oikeesti dikkaa meikää! Siellä saa myös olla ihan aikuisten oikeesti mukana ja tehä ja sit se on siistii, ku saa olla yhes kaikenikästen kans. Parasta on kuiten se, et mä saan olla mukana päättämäs, et mitä tilaisuuksii on ja mua jopa tiiäksää kuunnellaan!”

”Mitä kuuluu? Miten sun uskonelämän laita on, kun ei oo näkyny?"

Tässä on kysymys, jota ei kannata minulle esittää. Jos sen haluaa esittää, kannattaa ainakin tilanne miettiä hyvin tarkkaan ja ennen kaikkea muotoilla paremmin kuin otsikossa on. Minulla on eräitä ystäviä, jotka kysyvät lähes aina tavatessa tätä kysymystä. Joka kerta minulle tulee sisälle suuri tunnekuohu ja ajatus ”Mitähän peeveliä se sinulle kuuluu?”. Syy miksi näin ajattelen on se, että kysymys sisältää mielestäni olettamuksen, että uskoni on joko mennyttä tai ainakin se on retuperällä.

Raamatussa on useita kohtia, jossa meitä käsketään valvomaan ja pysymään totuudessa. Siellä on myös paljon kohtia, jossa meillä on kristitynvastuu. Vastuu siitä siis, että myös toiset valvovat oikein ja pysyvät totuudessa. Mutta onko se vastuu kuinka laaja ja minkälaista sen pitäisi olla? Uskaltaisin väittää että kristitynvastuu ei ole täysin rajaton ja ennen kaikkea se tuskin on absoluuttinen. On oltava jotkin rajat, joiden sisällä me toimimme. Mitkä ne rajat ovat ja kuka ne asettaa? Luulen näin ja oikeastaan olisin melko varma, että rajat asettaa jokainen itselleen. Se ei ole täysin ongelmatonta, mutta oikeastaan pakollinen tilanne. Perusteet rajan asettamiselle löytyvät kuitenkin melko yhteneväisistä asioista. Niitä ovat sukupuoli, maantieteellinen kulttuuri, teologinen kulttuuri, perhekulttuuri ja jokaisen oma minä.

Kuten Raamattukin sanoo, uskoa tulee levittää ja evankelioida aina, kun vai voi. Itse erottaisin uskosta kuitenkin uskonelämän. Se on henkilökohtainen prosessi, johon on vaikuttamassa useita eri tekijöitä. Uskonelämä ei ole mitenkään erillään muusta elämästä. Ihminen on yhtaikaa sekä henki että ruumis. Jos haluaa siis olla aito kristitty ja ennen kaikkea haluaa olla aidosti rakastava kristitty, pitäisi kysyäkin ennemmin jaksamista ylipäätään ja osana vastaustaan, voisi siis kysymyksen kuulija liittää vastauksen uskontilastaan – mikäli haluaa. Liian usein olemme kuitenkin kiinnostuneita vain toisen uskonelämästä nimenomaan irrallisena osana häntä, vaikka se on kiinteääkin kiinteämpi osa ja asia, joka ja johon vaikuttaa niin ruumiillinen kuin psyykkinenkin vointi. Monesti tuleekin olo, että eihän tuota kiinnosta lainkaan minä vaan ainoastaan minun uskoni ja miksi siihen ryhtyisinkään vastaamaan.

Niin...entäs, jos vastapuoli kysyy tuota kysymystä? Voinko olla vastaamatta siihen? Ei. Hyviin tapoihin kuuluu aina vastata jotakin. Mielestäni vihoviimeistä on vastata kysymykseen kysymyksellä. Itse vastaankin hyvin usein:

"Elämä on pelkkää synnintekoa ja jokainen päivä toinen toistaan pahempaa paskaa, mutta kova yritys tässä on luottaa ja uskoa Jumalaan ja ennen kaikkea Hänen antamaan armoon ja varjelukseen."

Rapatessa roiskuu

Näinhän se menee. Kun leivot, kyllä siinä tulee sitä tiskiä. Kun käytät vaatteita, syntyy pyykkiä. Kun rakennat taloa, ylijäämätavaraa ja sitä kaiken maailman jämää syntyy. Kun rappaat talon seinää, kyllä siinä tahtoo osa laastista lennellä ihan jonnekin muualle kuin sinne, minne olisi itse halunnut – Rapatessa roiskuu.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut ruveta kirjoittelemaan mitään noin itsestään selvää vaan pohtia jotain vielä syvempää – harrastaa korpifilosofiaa. Olen luonteeltani temperamenttinen ja hyvin suulas. Puhun paljon ja monen mielestä varmasti tyhjää suurimmaksi osaksi. Itse asiassa huomaan, että puhun ja vasta sen jälkeen mietin, että olikohan tuokaan tarpeellista. Monesti olen pohtinut sitä, että miksi? Totuus on se, että kotiin tullessani mietin paljon, mitä tänään tuli tehtyä ja illalla nukkumaan mennessä häpeän itseäni ja totean – mahdottomuus.

Minulla on kaksi ystävää, joista toinen on insinööri ja hirveän harkitsevainen ja fiksu ja filmaattinen. Joku voisi kuvailla häntä sanalla perustylsämammanpoika. Itse sanoisin, että ihanteellisen hillitty ja fiksun oloinen. Onhan näin, että paljon puhuva henkilö ei älyttömän fiksulta vaikuta – harvoin kait myöskään on sitä. Toinen on hengen miehiä ja hän se vasta pohdiskeleva onkin. Jälkimmäinen kaveri on suorastaan kuin suuri rahtilaiva, joka näyttää etenevän todella hitaasti, mutta todellisuudessa vauhti on todella ripeää ja hallittua. Itse taas olen pieni kaksipurjeinen 2.4Mr –vene, joka kuljettajasta näyttää etenevän erittäin nopeasti ja tehokkaasti, mutta ei todellisuudessa pääse lähellekään rahtilaivan vauhtiin.

Haluaisin olla tuo rahtilaiva – en koon, vaan luonteen vuoksi. Ei em. henkilötkään ole kooltaan rahtilaivoja – eivät. Heidän luonteensa kiehtoo minua. Syy, miksi heidän käytös kiehtoo on se, että pikkupurjeveneenä oleminen on todella raskasta puuhaa. Totta on se, että ei luonteellensa hirveästi voi. Olen näet koittanut muuttua hillityksi rahtilaivaksi. Mutta purjevene menee tuulen mukana. Jos on myötätuuli, silloin menee hyvin, kun tulee vastatuuli, menee huonosti. Rahtilaivasta kukaan ei ole mitään erityistä mieltä, mutta purjevene herättää joko pelkää lapsenomaista ihailua tai sitten hiukan ylenkatsomista ”Mikähän purkki se tuokin on?”

Toisaalta kävin erään rahtilaivan kanssa keskustelua juurikin tästä asiasta ja hän totesi, että haluaisi olla juurikin kaltaiseni purjevene, joka toisi edes jotain väriä maailmaan. On kuulemma tylsää olla rahtilaiva – vaikkakin erittäin turvallista. Siltikin olen sitä mieltä, että monelta harmilta ja väärinkäsitykseltä säilyisin minäkin, jos edes voisin yrittää olla rahtilaiva. Riitoja ja inhoreaktioita syntyisi vähemmän, jos laastissa, jolla rappaan suurta elämänseinää olisi enemmän kiinteyttäviä ainesosia ja vähemmän sitä vellovaa vettä. Kuinka osaisin olla sellainen?