Halataanko?

Suomalainen on arka halaamaan. Varsinkin, kun kyseeseen tulee eri sukupuolten välinen halaus, on siinä helposti pieni jännite matkassa. Näin tahtoo olla ainakin minun ikäpolvella. Se on toisaalta täysin ymmärrettävää. Antaahan siinä itsestään ja ennen kaikkea omasta reviiristään erittäin paljon, kun antaa toisen halata itseään. Vaikka itse olen lähtöisin Afrikasta, on minullekin kehittynyt tietynlainen vierastus tilanteita kohtaan, jolloin halataan.

Minulla on jonkin verran ystäviä ja kavereita eräässä herätysliikkeessä, joka on jossain määrin tunnettu ehkä jopa jurosta tavasta toteuttaa uskoaan. Kuin aivan vastakohtana tällä yhteisöllä on sellainen tapa, että he halailevat toisiaan, kun näkevät jossain. Näin he tekevät siis myös minulle. Alussa olin hiukan vaivaantunut tapahtumasta, kunnes pohdin, miten tervetullut olo siitä tulekaan, kun joku hyppää sinun kaulalle ja sanoo "Moi!" Halaus kuin kruunaa sen, että sinä olet odotettu käypäläinen. Ja mikä parasta, myös miehet halaavat. Ja voi siis halata jopa samaa sukupuolta pelkäämättä homonimittelyitä, jotka halentavat sekä ko. suntaumusta, että myös tätä halaajaa.

Ruotsissa on taas aivan vastakohtainen esimerkki edellä mainitsemalleni yhteisölle. Siellä ei halata uskalla edes työkaveriaan syntymäpäivänä, että ei tule syytettä tai vihjailuja keskinäisistä suhteista. Kun halaus kielletään, kosketaan siinä johonkin ihmiselle todella arkaan paikkaan oikeastaan. Ihminenhän näet tarvitsee sellaista kosketusta. Harva ihminen tulee pidemmän päälle toimeen ilman toisen ihmisen läheisyyttä - oli se sitten halausta, kädestä pitämistä tai toisaan rakastavan parin läheisempää kanssakäymistä.

Mikä on sitten tehnyt ihmisestä niin kovin aran halaamaan? Koventaako ympäröivä ihmiskunta elämää niin paljon ja niin kovin ottein, että halaustakin pelätään? Onko halauksesta tulossa tulevaisuuden ylellisyyttä? Ylellisyyttä, jonka kokeminen kirjataan jopa päiväkirjaan erityistapahtumana.

Ehkä meidän tulee vain jatkaa halailua, ja oppia sitä kautta, että me kaikki osaamme ja kykenemme siihen ja ennen kaikkea - se ei tapa.

Julkaistu alkujaan toisaalla 20.1. 2008

...aina iloon, rauhaan ja vapauteen asti.

"Sinun syntisi on anteeksiannettu aina iloon, rauhaan ja vapauteen asti." Näin kuului Kirkkoherra Seppo Kinaretin sanat synnintunnustusosion yhteydessä, viime lauantai-iltana. Kyseessä oli Tuomasmessu Rovaniemen kirkossa. Messu oli osa Lähetysyhdistys Rauhan Sanan suvijuhlia.

Jo jonkinaikaa olen miettinyt Rauhan Sanan messuissa ollessani, että mikä ihmeen rituaali se on oikein, kun aina ennen ehtoollista alkaa itkuteatteri lähellä alttaria. Siellä ihmiset, niin miehet kuin naiset, halailevat toisiaan ja vuodattavat itkua ihan tosissaan. Näky on niin hurja sivullisen silmin, että ikinä ei uskoisi olevansa lestaadiolaisen herätysliikkeen tilaisuudessa. Joka kerta, kun moisen tapahtuneen olen nähnyt, olen yrittänyt saada selvyyttä asiaan - siinä selkeästi onnistumatta.

Jo ennen Rovaniemelle lähtöä minulle oli paljastunut tapahtuman idea. Kyseessä oli anteeksipyyntö ja anteeksianto toinen toisiltaan ennen ehtoolliselle menoa. Olin tyytyväinen saadessani tietää, mistä oli kyse. Koskaan en kuitenkaan itse uskonut olevani osa tuota tapahtumaketjua.

Tilanne kirkossa oli erittäin mielenkiintoinen, mielestäni. Olin seurannut jo tovin tapahtumia ympärilläni ja katsonut kuinka yksi toisensa perään pyytää anteeksi tekemäänsä pahaa ja menee sitten ehtoolliselle. Oikeastaan olin kateellinen. Koska olen täysin mustalammas ko. herätysliikkeen piirissä, ajattelin olevani lähes ainut, joka ei voi oikeastaan pyytää keneltäkään synninpäästöä - paitsi Jumalalta suoraan. Päätinkin siinä itsekseni ottaa high-speed yhteyden yläkertaan ja pyytää anteeksi. Koin näet, että paljon oli asioita, jotka olivat minun ja ihmisten ja minun ja Jumalan välillä. Rukoiltuani, minulla oli perus ok olo. Koin, että olen valmis ehtoolliselle, mutta jokin jäyti sisälläni.

Eräs ystäväni kaappasi minut kuitenkin halaukseensa ja sanoi "Saanhan, Otso, tekemäni synnit anteeksi?" Tuohonhan ei voi todellakaan vastata muuta kuin, että "Saat!" Ei minulla mitään muuta käynyt edes mielessä. Olin todella hämmentynyt. Tuossa hämmennyksessä huomasin, että itsekin kysyin "Saanhan minäkin anteeksi kaikki tekemäni synnit?" ja vastaus oli maagisen läpiluotaava! "Sinun syntisi on anteeksiannetut aina iloon, rauhaan ja vapauteen asti." Siinä se oli! Jo pitkään kestänyt tuska ja ahdistus oli poissa. Joku toteaisi, että kyllä on nyt hourailtu totaalisesti kirkossa. Toinen toteaisi, että pelkkää suggestiota tai psykologiaa tai muuta mentaalista se vain on. Minä totean: Se oli aitoa vapautusta synneistä. Harvoin on ollut noin levollinen mieli mennessä alttarille - jos koskaan.

Mutta! Mietitäänpäs tätä ketjua hiukan. Ideana ja tapahtumana tämä on aivan valtavan hieno! Se toimii ja siitä on iloa. Milloin se oikeastaan toimii ja milloin siitä on iloa? Täysin aukottomasti en uskalla suhtautua oikein tähän. Syynä on kokemukseni lukuvuodelta 2004-2005. Olin tuolloin vaihto-opiskelijana Unkarissa. Siellä näin samantyyppistä toimintaa, mutta hiukan eri pelisäännöin. Kyseessä oli katolilainen kulttuuri, jossa käytiin jokikinen sunnuntai ripittäytymässä - pyytämässä syntejä anteeksi. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin loogista toimintaa näin luterilaiselta näkökulmalta. Hyvin moni teki nimittäin tietoisesti ja tahallan samoja syntejä heti seuraavalla viikolla, koska tiesi, että sunnuntai koittaa - koittaa vapautus synneistä. Onko Rauhan Sanankin toiminnassa samoja piirteitä?

Niin...onko siis kyseessä pelkkä rituaali? Se on selvää, että kukaan ei kykene olemaan synnitön ja täydellinen. Antaako tämä synninpäästörituaali kuitenkin sen oikeuden, että ei edes tarvitse yrittää? Ruokkiiko se itse itseään? Lähinnä jäin pohtimaan tätä perheiden näkökulmasta. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, miten tämänlainen käytäntö vaikuttaa perheiden arkeen? Tuleeko siitä mekanismi, joka on osa kokonaisuutta - vailla merkitystä? Toinen erittäin mielenkiintoinen pointti, joka tuli esille erään ystäväni kanssa keskustellessa, on tämän anteeksiannon laatu. Mitä syntejä saa anteeksi? Itse tokaisin, että totta kai siinä täytyy saada kaikki syntinsä anteeksi. Eihän Jumala erottele syntejä eri luokkiin. Onko se sittenkään näin?

Se on varmaa, että synnit ovat anteeksiannetut, vaikka toinen sanoisi yhtä, mutta ajattelisi toista. Pohdittavaksi jääkin se, että miten puhdas omatunto meillä onkaan. Sanommeko tuon maagisen lauseen syntejään katuvalle, mutta jatkammekin kaunan kantamista? Toivottavasti emme! Se olis suurta petosta. Suorastaan se olisi rikos ihmisyyttä vastaan ja ennen kaikkea rikos Jumaa vastaan.

Vielä yksi pointti on sielunhoidon rooli. Jos sinun syntisi on anteeksiannetut iloon, rauhaan ja vapauteen asti, tarvitsetkokaan enää sielunhoitoa? Onko niin, että itse asiaa ei tarvitse kertoa sen tarkemmin kenellekään enää vaan se voidaan kantaa sisällä? Itse ajattelisin jälleen kerran, että ei. Syntien anteeksianto ei poista tarvetta keskusteluun. Se ei poista sitä tarvetta, mikä kahden ihmisen väliseen suhteeseen liittyy - tarve selvittää erimielisyydet. Jos aina annetaan anteeksi käymättä asiaa läpi, tiedossa on melkoinen helvetti. Ihminen on niin idiootti, että se kyllä jää kantamaan asiaa sisällään, vaikka se kuinka olisi synninpäästönalaisena jo ollut. Aito Rauhan Sanalainen ei varmastikaan ole näin ajattelematon. Tässä voisi olla käytäntöä ihan meille jokaiselle muullekin.

Vaikka osin kärjistän ja oijon tässä tekstissä synninpäästön ja yleisen pappeuden ideaa, täytyy sanoa, että minä itse koin moisen niin vapauttavana, että enää en katso lainkaan alta kulmain, jos edessäni alkaa synninpäästörituaali, ollessamme alttarijonossa. Totisesti on hienoa nähdä, kuinka järeimmänkin näköinen kaveri pyytää anteeksi vaimoltaan ja vieläpä tirauttaa kyyneleitään. Sitä on ihmisen pienuus! Sitä on ihmisen nöyryys! Sitä on Jumalan kaikkivaltius!

Voihan kastemato sentään

Otsikolla viittaan hyvinkin suoraan kahteen herätysliikkeeseen, joiden kesäjuhlilla tänä kesänä tuli käytyä. Vaikka viittauksen ko. liikkeisiin saa mahtumaan yhteen eliökunnan edustajan nimitykseen, ei kyllä itse liikkeitä saisi edes samaan lauseeseen - tältä se näytti ainakin näin ulkopuolisen silmin. Pulinat sikseen ja ei muuta kuin asiaan!

Kyseiset herätysliikkeet olivat siis Evankelisuus (kaste-) ja Herännäisyys (-mato). Aloitan evankelisen herätysliikkeen ruotimisesta. Kuten jo otsikossani viittaan ja kuten me kaikki, jotka olemme istuneet kunnolla yläasteen uskonnontunnit, tiedämme, evankelisuus on kuuluisa omasta kastekorostuksestaan. Heillehän kaste on tärkeääkin tärkeämpi. Ivallisimmat voisivat ajatella näin, että johan sitä kastetta ainakin tänä vuonna saatiin ja heti kunnolla, kun vettä tuli koko viikonlopun enemmän tai vähemmän. Välillä sitä tuli niin paljon, että isommankin miehen olisi kaatanut. Puheissa tämä kastekorostus näkyy yllättävän vähän. Kun puhutaan pelastuksesta, muistetaan totta kai sanoa aina se Raamatun kohta: "Joka uskoo ja kastetaan..." Miksipä emme sanoisi asiaa, joka on juttu liikkeessämme?

Erittäin paljon huomiota kiinnittää, yllättäen, nykyään siihen, kuinka paljon evankelisten kesäjuhlilla korostuu virkakysymys. Suoraan voi sanoa, että puheissa se ei näy käytännössä lainkaan - ei ainakaan tänä vuonna. Selvimmin se näkyy siinä, että ehtoollista on jakamassa montakymmentä miestä, mutta ei yhtään naista. Toisiksi parhaiten se näkyy kuulemma vuosikokouksessa. Sitähän minä en ole päässyt seuraamaan, sillä en ole jäsen. Kuullut olen tosin, että aiempina vuosina kiistat ovat olleet melkoisia ja tänä vuonna, kun talven aikana perustettiin liike nimeltään "Kirkolliset Evankeliset", kokous oli jopa tylsä. Joka vuosi merkillepantavaa on ollut se aktiivisuus, joka on nuorison keskuudessa ollut. Kaikki ystäväni, jotka ovat sleyn jäseniä ja jotka edustavat vanhaa virkakäsitystä, ovat pitäneet huolta siitä, että ovat salissa aamulla äänestämässä uutta hallitusta. Eli on siis tarvittu aina kaikkien voimavaroja, jotta "vääryys" ei pääse Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys SLEY:n sisälle. Tämä on asia, jota körttiläisyydessä ei varmaan voisi edes kuvitella näkevänsä. Mutta en moiti. Mikään ei ole hienompaa kuin se, että pysytään siinä, mitä sanotaan. Mutta muutoin evankelisessa liikkeessä ei virkakysymystä todellakaan käsitellä ja ruodita niin paljon kuin voisi olettaa ja media antaa ymmärtää.

On yksi asia, joka minua ihmetyttää vuosi vuodelta SLEY:ssä. Se on nuorisotyö. On käsittämätöntä, että voi olla järjestelmä, joka suoltaa vuosi toisensa jälkeen niin hyvää nuorisotyötä. Koskaan en ole päässyt näkemään "Maata Näkyvissä" -festivaaleja ja niiden meininkiä. Mutta vuosittain, jo kolmena kesänä, olen päässyt evankeliumijuhlille näkemään nuorisotyön hedelmää. Kun pohdin Suomen Lähetysseuraa ja Herättäjäyhdistystä ja SLEY:tä, näistä jälkimmäisin on ehdottomasti nuorisopainotteisin pulju. Parasta on se, että nuorisoa ei kosiskella millään naurettavalla höpötyksellä vaan ihan sillä ihka oikealla asialla. Se tulee esiin niin Riemumessu -jumalanpalveluksessa, The ROADin keikalla kuin kaikissa muissakin tapahtumissa, jotka on nuorille. Siellä ei pelätä sanoja Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki. Näistä ollaan ylpeitä. Tuloksena on mieletön joukko tulevia sleyläisiä ja tulevia evankelisia perheitä.

Ja sitten kohti toista herätysliikettä. Körttiläisyys on jännä liike. Kirkollisessa tiedotuslehdessä KOTIMAA:ssa oli kirjoitus, jonka otsikkona oli "Körtit suvaitsevat kaikkea muuta paitsi liiallista hengellisyyttä." Nauroin tälle otsikolle pitkään. Mielestäni tässä ontui jo sinänsä se, että kuka määrittelee, mitä on liiallinen hengellisyys. Tuo otsikko antoi minulle sekä lisää pontta mennä Herättäjä-juhlille, että hiukan loi pelkoa ko. päiviä kohtaan. Olen sen luokan mies, että inhoan kaikkea sellaista, missä peitellään todellisia asioita. Siksi siis pelkäsin, mitä tuleman pitää. Kun päädyin Herättäjäjuhlille, ensimmäisenä iltana oli vain konserttia ja muuta sellaista. Ei siis sinänsä mitään sellaista, että olis mielipidettä voinut luoda. Lauantai oli sitten päivä vallan toisenlainen. Aamun ensimmäinen tapahtuma oli vuoroveisuut. Siis kuoro lauloi yhden säkeistön virrestä ja kansa seuraavan ja niin edelleen. Välissä eräs pappismies juonsi jotain tekstejä väliin. Minulle on joskus aiemmin opetettu, että körttien perusidea on se, että harjoitetaan uskoa veisujen kautta, ei niinkään raamattuopetusten tai muiden luentojen kautta. Hyvä ihme sentään! Tuo oli kyllä niin totta kuin olla ja osaa. Vuoroveisuissa ei mieleen jääny oikein mitään "raamatullista". Mieleen jäi vain eräs erittäin kummallinen papin ilmaus, joka kuului suunnilleen: "Ei ole väliä, onko mies vai nainen, naimississa, eronnut vai avoliitossa, musta tai vaalea, homo tai hetero. Ei ole väliä myöskään sillä onko uskossa vai ei. Kaikilla meillä on paikka taivaassa."

Minä se herpaannuin ihan totaalisesti. Mitä ihmettä me kokoonnumme vuosittain erinäisille kristillisille kesäpäiville tai joka sunnuntai kirkkoon tai miksi me edes luetaan mitään Raamattua tai edes rukoillaan ja vielä tyhminä uskotaan johonkin sellaiseen kuin kolmiyhteys: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Miksi me teemme näin, jos millään ei ole mitään väliä? Tuon em. sitaatin kuullessani kiehuin raivosta ystävilleni vieressä ja kyselin, että mistä ihmeestä tässä körttiläisyydessä on oikein kyse? Vastaukset olivat melko ympäripyöreitä. Päivä jatkui ja lämpimänä jatkuikin. Vaikka ulkona oli hellettä, taisi sisälläni olla vielä kuumempaa. Puheet olivat näet toinen toistaan kirkkopoliittisempia ja ottivat kantaa ottamatta kantaa. Eli vihjailivat erinäisiä asioita, mutta eivät sanoneet oikein mitenkään, että näin pitäisi olla. Ehkä siksi eivät, että rohkeutta ei ollut kenelläkään. Erään raamattuopetuksen kuulin päivän aikana ja sitä täytyy kyllä kehua. Se oli todella hyvä kaikessa avartavuudessaan ja toi esille Raamatusta juuri niitä osia, joita ei koskaan tule ajatelleeksi. Mutta tosiaan. Ilta jatkui ja oli aika käydä kohti Herännäisopiskelijoiden kuorojen konserttia. Siis yksi konsertti oli, jossa esiintyi puolenkymmentä kuoroa ja lopuksi kaikki kuorot yhtenä kuorona. Tuolla minä tajusin ensimmäisen kerran, mistä körttiläisyydessä saattaa olla kysymys. Körtit ovat ilmeisesti porukka, joiden ei pitäisi päästää pönttöön puhumaan sanaakaan. Vain ja ainoastaan veisaamaan ja veisaamaan oikein kunnolla. Siionin virsissä, joka on siis heidän laulukirjansa, on aivan uskomaton määrä todella evankelioivia virsiä, joita laulamalla voi päästä ja totisesti pääseekin lähelle Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. On ehkä karrikoitua sanoa, että ei saisi päästää puhumaan, mutta viisaana lukijana ymmärrät, mitä tarkoitan. Päivän puheita kuvasti äärettömän hyvin erään tuttavani toteamus "Todella syvällisiähän nämä puheet täällä ovat olleet, mutta ei täällä Jeesuksesta ole sanaakaan puhuttu." Tuo konsertti oli nimittäin sellainen evankelioinnin pyhättö, että se kaatoi koko lauantain roskapuheet kaatopaikan perimmäiseen nurkkaan. Se oli tilanne, jolloin iso mieskään ei meinannut itkemättä selvitä illasta.

Seuraavana päivänä roskameno jatkui ja jatkui. Samoin jatkoa sai minun kiehahteluni ja jupisemiseni. Onneksi juttuseuraksi sattui Rauhan Sanan kasvatti. Rauhan Sana on siis jälleen yksi herätysliike lisää. Hän sanoi hyvin todetessaan, körtit pelkäävät korottavansa itsensä liian ylös. Niin...Körttihän on mato. Siionin virressäkin sanotaan "Minä mato maan vaivainen..." Matohan on jokin sellainen eliökunnan edustaja, että ei se maankamaraa korkeammalle kovin hevillä nouse - ellei kasvuston vartta ylös. Mato ei myöskään rupea uhittelemaan, koska kaikki muut voittaisivat hänet kuitenkin. Nöyränä on siis parempi olla - vaan ei nöyristellen. Ehkä juuri tuon edellä olevan syyn vuoksi en itse ymmärtänytkään sitä lauantaiaamun puhetta, jossa kaikille annettiin paikka taivaassa. Onko körteistä kuitenkin tullut niin matoja, että pelkäävät sanoa sanoja Jumala ja Jeesus. Aina on tiedetty se, että körtit arastelevat sanoa olevansa uskossa, mutta nyt arastellaan jo J&J sanojakin. Eräs körtti totesi myös, että körttiläisyydestä on kehkeytymässä tekosyy omalle "paskuudelle". Se taas johtaa siihen, että saan tehdä mitä vain ja saan olla mitä vain, koska olen valmiiksi jo ihan täysin surkea eliö ja hyvä, jos olen edes eliö, kun olen niin mahdottoman surkea. Ei minun tarvitse Raamattua lukea tai saatikka sitä noudattaa, koska en minä millään muotoa siihen kykene - olenhan täysin mato.

Ja lopuksi vielä. Olen siitä todella suuressa erityisasemassa, että saan omata ystäviä hyvinkin laajapohjaisesti. Saan omata ystäviä niin kirkkosymppaajista kuin bilehileistä. Saan omata kirkkosymppaajienkin keskuudessa niin Jeesussymppaajista kuin vähän eri tavalla Jeesusta symppaavista. Ja vaikka se kastekin toimitettaisiin vauvana tai vaarina, ovat ihmiset samanlaisia. Ennen kaikkea on todettava se, että vaikka viesti Jumalasta ja evankeliumista vietäisiin miten, ei se tosiseikka muutu mitenkään, että on Jumala ja on usko. Ainoa, mikä eroaa on tapa tuoda uskoaan esiin. Mikä sopii yhdelle, ei totta totisesti näytä sopivan toiselle. Tätä on elämä ja tätä on realismi. Tärkeintä on kuitenkin se, että me jokainen, joka uskomme Jumalaan, voisimme sen sisimmässämme sanoa itsellemme. Me jokainen, joka uskomme Jumalaan, voisimme elää sitä arjessamme - kukin tavallamme. Lähes yhtä tärkeää, ellei yhtä tärkeää, on se, että me jokainen löytäisimme sen itsellemme sopivan muodon elää uskoamme ja yrittäisimme ymmärtää sitä toista porukkaa - vaikkakin vaikeaa se on.

Mies, joka ei tule koskaan kotiin omin neuvoin.

Näin totesi eräs ystäväni eilen. Harhaan hän ei toteamuksellaan ollu joutunut. Koko kevään ajan olen ollut milloin työreissuilla, milloin lomareissuilla ja milloin muutoin vain ajamassa jostain kotiin. Vain harva näistä reissuista on sujunut ongelmitta. Aina on Saabini pettänyt jollain tavalla.

Viimeisin kokemus oli eilen juurikin. Olin lähdössä Herättäjä -juhlilta kotiin Espoon Leppävaarasta. Melko lähellä Laurea -ammattikorkeakoulua ja EWTEK koulua on Shell, johon pysähdyin vain, jotta kyytiläiseni saavat helpottaa olotilaansa. Tämä oli kohtalokas pysähdys. Lähdin, väen poistuttua autosta, siirtämään menopeliäni ja alkoi melko äkkiä mieletön narskuminen ja kirskunta. Luulin, että olin ajanut bensapumpunkorokkeen päältä. Näin ei ollut käynyt vaan olikin käynyt niin, että oikea takarengas oli puhjennut. Tästä alkoi suomalaisen palvelun episodi.

Menin aivan ensimmäisenä Shelliin sisälle ja pyysin erästä taksikuskia siirtämään autoaan, sillä juurikin väärin pysäköidyn taksin takia minulla oli luulo, että ajoin bensapunpunkorokkeen päältä. Mies totesi juroon malliin, että "Joo...määpä siirrän sen." Kyseisellä huoltamolla ei tiedetty renkaiden vaihdosta mitään eikä kyllä vissiin autoista noin muutenkaan, sellainen oli ilme myyjällä tiskin takana näet. Menin ulos ja kysyin toiselta taksarilta, että kuinkas hän minua voisi auttaa. Taksari oli onneksi sellainen, että oli juuri pariviikkoa aiemmin saanut kokea saman kohtalon. Hän oli ystävällinen ja neuvoi minua menemään eräälle yksityiselle shellille. Menin sinne. Sieltä irtosi pienen neuvonpidon jälkeen puhelinluettelo ja siinä ystäväni kanssa kävimme soittamaan huoltamoliikkeille. Soitimme Teboil -huoltamoon jossain päin Espoota. Sieltä selkeä naisääni sanoi "Ei meillä huolleta autoja sunnuntaina ja voin kuule sanoa suoraan, että ei täällä pääkaupunkiseudulla missään muuallakaan." Siinä ei paljoa ollut enää sanottavaa sen jälkeen.

Seuraava etappi oli soittaa Autoliiton tiepalveluun. En ole oikein koskaan tykännyt tästä järjestelystä. Kohdalleni on aiemminkin sattunut vain läjä hapannaamoja, jotka kuulostavat lähinnä henkilöiltä, jotka kuuluvat "Olemme syöneet miljoona sitruunaa" järjestöön. Tämä käsitykseni vahvistui jälleen kerran. Se on kyllä kumma, että mies ei saa olla nöyrä ja tietämätön. Esitin asiani näet ja sanoin, että tiedossani on, että näillä ei paljoa saisi ajaa, mutta uskallanko Ouluun ajaa? Tiepalvelun kaveri kyseli ja minä vastasin. Minä kyselin ja hän vastasi. Pitkän tivaamisen jälkeen sain selville, että vararenkailla ei saisi ajaa kuin maksimissaan 160km. Matkaa meillä oli 750km arviolta. Samanaikasesti ystäväni oli soittanut ja tiedustellut VR:ltä, että miten saisimme auton ja 5 ihmistä Ouluun. Tästä palvelusta en tiedä mitään. Päätimme kuitenkin ottaa moisen palvelun ja minä ryhdyin soittamaan vakuutusyhtiöön, että mitä voisin tehdä.

Myöskään vakuutusyhtiössä ei palvelu ollut ihan parasta mahdollista. Todella epävarman kuuloinen naisääni vastasi sieltä. Selitin asiani juuri niin kuin oli tapahtunut ja tyttö kuunteli. Kysyin, mitä voisin tehdä. Tyttö ei oikein tuntunut voivan tehdä yhtään mitään. Kysyin, että kattaako vakuutukseni tämän tilanteen. Tytöltä tuli aivan uskomaton vastaus: "Jos sinulla hajoaisi myös vararengas, silloin hinauttaisimme autosi lähimmälle korjaajalle ja auttaisimme sinua eteenpäin." Koska olin päättänyt olla fiksu ja olla vaarantamatta 5 ihmisen hengen puhkaisemalla vararenkaan 80km/h vauhdissa, en saa mitään apua vakuutusyhtiöltä. Hieno on siis suomalainen vakuutuskäytäntö. Oman järjen ja ennen kaikkea maalaisjärjen käyttö ei ole sallittua. Pitäisi umpitollona vain ajaa ja töräyttää kumi puhki, sitten tulisi apua.

Suomalaisen palvelun episodi jatkuu vielä VR:lle. Soitin palvelunumeroon ja kysin, mihin jätän autoni ja miten. Sain kyllä neuvoa, mutta mies puhelimessa oletti, että olen asiakas, joka olen jättänyt auton heille jo kymmeniä kertoja ja hyvin ylimielisesti selitti asiaansa. Ennen kaikkea hän selitti niin nopeasti, että yli puolet asiasta unohtui minulta heti ja joduin soittamaan uudestaan ja sitten hän vasta tyly olikin. Menin, työtä käskettyä, sisälle ja hain lippuni. Tämän jälkeen menin viemään avainta palvelupisteeseen, josta autoni ajettaisiin junaan. Täytyy kyllä sanoa, että todella epämielyttävä kuva minulle jäi suomalaisesta asiakaspalvelusta kaiken kaikkiaan. Onneksi junassa oli ravintolavaunun työntekijät iloisia ja mukavia ja ennen kaikkea auttavasia. Kun heiltä apua pyysin, totesi toinen myyjistä: "No totta helvetissä minä sinua autan!" Vaikka kieli ei kovin kaunista ollut, oli se aitoa ja lämmitti siksi sydäntä.

Lopuksi jää mieleeni vain kysymys, mikä tekee hyvästä asiakaspalvelusta suomalaisille niin kalliin? Onko palvelu niin kallista, että ei uskalleta tuhlata sen laatua kaikille, vaan vain joskus sitä vilautetaan, jotta ei aivan unohtuisi se tuote? Myös se herätti minut pohtimaan, että miten voi olla miljoonan asukkaan kuntarykelmä, joka elää kesällä turismista, eikä löydy yhden ainutta paikkaa, josta saisi renkaan rikkoutuneen tilalle? Onko se liikaa pyydetty sunnuntaina? Olisiko sydämellisemmän ja inhimmillisemmän aikakauden Suomessa moinen onnistunut? Ehkä me jokainen voisimme tehdä maalimasta paremman edes hymyilemällä ja kauniisti palvelemalla sitä henkilöä, joka meille eteen sattuu, kun työtä teemme - ehkä, vaikka itsellämme olisi vaikeaa omassa elämässämme.

Tervetuloa

Nyt minullakin on blogi. Näyttää siltä, että blogi on oltava jokaisella kunnon kansalaisella. Enää ei tämäkään ole tietokonenörttien illanistujaishupia vaan suorastaan itsestäänselvyys. Käyttötarkoitus on kaikilla sama - omien ajatusten julkituominen. Toisilla se on suoranaista pyrkyryyttä, toisilla taas on tarkoitus helpottaa vain omaa elämäänsä. Eipähän tarvitse kertoa asiaansa niin monelle ihmiselle, kun kirjoittaa sen tänne blogiin ja sanoo sitten, että sen kun käytte lukemaan. Näin aion minäkin jatkossa toimia. Sanoa, että olen ilmaissut mielipiteeni blogissani. Katsotaan, kauanko näin pärjään.