"Sinun syntisi on anteeksiannettu aina iloon, rauhaan ja vapauteen asti." Näin kuului Kirkkoherra Seppo Kinaretin sanat synnintunnustusosion yhteydessä, viime lauantai-iltana. Kyseessä oli Tuomasmessu Rovaniemen kirkossa. Messu oli osa Lähetysyhdistys Rauhan Sanan suvijuhlia.
Jo jonkinaikaa olen miettinyt Rauhan Sanan messuissa ollessani, että mikä ihmeen rituaali se on oikein, kun aina ennen ehtoollista alkaa itkuteatteri lähellä alttaria. Siellä ihmiset, niin miehet kuin naiset, halailevat toisiaan ja vuodattavat itkua ihan tosissaan. Näky on niin hurja sivullisen silmin, että ikinä ei uskoisi olevansa lestaadiolaisen herätysliikkeen tilaisuudessa. Joka kerta, kun moisen tapahtuneen olen nähnyt, olen yrittänyt saada selvyyttä asiaan - siinä selkeästi onnistumatta.
Jo ennen Rovaniemelle lähtöä minulle oli paljastunut tapahtuman idea. Kyseessä oli anteeksipyyntö ja anteeksianto toinen toisiltaan ennen ehtoolliselle menoa. Olin tyytyväinen saadessani tietää, mistä oli kyse. Koskaan en kuitenkaan itse uskonut olevani osa tuota tapahtumaketjua.
Tilanne kirkossa oli erittäin mielenkiintoinen, mielestäni. Olin seurannut jo tovin tapahtumia ympärilläni ja katsonut kuinka yksi toisensa perään pyytää anteeksi tekemäänsä pahaa ja menee sitten ehtoolliselle. Oikeastaan olin kateellinen. Koska olen täysin mustalammas ko. herätysliikkeen piirissä, ajattelin olevani lähes ainut, joka ei voi oikeastaan pyytää keneltäkään synninpäästöä - paitsi Jumalalta suoraan. Päätinkin siinä itsekseni ottaa high-speed yhteyden yläkertaan ja pyytää anteeksi. Koin näet, että paljon oli asioita, jotka olivat minun ja ihmisten ja minun ja Jumalan välillä. Rukoiltuani, minulla oli perus ok olo. Koin, että olen valmis ehtoolliselle, mutta jokin jäyti sisälläni.
Eräs ystäväni kaappasi minut kuitenkin halaukseensa ja sanoi "Saanhan, Otso, tekemäni synnit anteeksi?" Tuohonhan ei voi todellakaan vastata muuta kuin, että "Saat!" Ei minulla mitään muuta käynyt edes mielessä. Olin todella hämmentynyt. Tuossa hämmennyksessä huomasin, että itsekin kysyin "Saanhan minäkin anteeksi kaikki tekemäni synnit?" ja vastaus oli maagisen läpiluotaava! "Sinun syntisi on anteeksiannetut aina iloon, rauhaan ja vapauteen asti." Siinä se oli! Jo pitkään kestänyt tuska ja ahdistus oli poissa. Joku toteaisi, että kyllä on nyt hourailtu totaalisesti kirkossa. Toinen toteaisi, että pelkkää suggestiota tai psykologiaa tai muuta mentaalista se vain on. Minä totean: Se oli aitoa vapautusta synneistä. Harvoin on ollut noin levollinen mieli mennessä alttarille - jos koskaan.
Mutta! Mietitäänpäs tätä ketjua hiukan. Ideana ja tapahtumana tämä on aivan valtavan hieno! Se toimii ja siitä on iloa. Milloin se oikeastaan toimii ja milloin siitä on iloa? Täysin aukottomasti en uskalla suhtautua oikein tähän. Syynä on kokemukseni lukuvuodelta 2004-2005. Olin tuolloin vaihto-opiskelijana Unkarissa. Siellä näin samantyyppistä toimintaa, mutta hiukan eri pelisäännöin. Kyseessä oli katolilainen kulttuuri, jossa käytiin jokikinen sunnuntai ripittäytymässä - pyytämässä syntejä anteeksi. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin loogista toimintaa näin luterilaiselta näkökulmalta. Hyvin moni teki nimittäin tietoisesti ja tahallan samoja syntejä heti seuraavalla viikolla, koska tiesi, että sunnuntai koittaa - koittaa vapautus synneistä. Onko Rauhan Sanankin toiminnassa samoja piirteitä?
Niin...onko siis kyseessä pelkkä rituaali? Se on selvää, että kukaan ei kykene olemaan synnitön ja täydellinen. Antaako tämä synninpäästörituaali kuitenkin sen oikeuden, että ei edes tarvitse yrittää? Ruokkiiko se itse itseään? Lähinnä jäin pohtimaan tätä perheiden näkökulmasta. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, miten tämänlainen käytäntö vaikuttaa perheiden arkeen? Tuleeko siitä mekanismi, joka on osa kokonaisuutta - vailla merkitystä? Toinen erittäin mielenkiintoinen pointti, joka tuli esille erään ystäväni kanssa keskustellessa, on tämän anteeksiannon laatu. Mitä syntejä saa anteeksi? Itse tokaisin, että totta kai siinä täytyy saada kaikki syntinsä anteeksi. Eihän Jumala erottele syntejä eri luokkiin. Onko se sittenkään näin?
Se on varmaa, että synnit ovat anteeksiannetut, vaikka toinen sanoisi yhtä, mutta ajattelisi toista. Pohdittavaksi jääkin se, että miten puhdas omatunto meillä onkaan. Sanommeko tuon maagisen lauseen syntejään katuvalle, mutta jatkammekin kaunan kantamista? Toivottavasti emme! Se olis suurta petosta. Suorastaan se olisi rikos ihmisyyttä vastaan ja ennen kaikkea rikos Jumaa vastaan.
Vielä yksi pointti on sielunhoidon rooli. Jos sinun syntisi on anteeksiannetut iloon, rauhaan ja vapauteen asti, tarvitsetkokaan enää sielunhoitoa? Onko niin, että itse asiaa ei tarvitse kertoa sen tarkemmin kenellekään enää vaan se voidaan kantaa sisällä? Itse ajattelisin jälleen kerran, että ei. Syntien anteeksianto ei poista tarvetta keskusteluun. Se ei poista sitä tarvetta, mikä kahden ihmisen väliseen suhteeseen liittyy - tarve selvittää erimielisyydet. Jos aina annetaan anteeksi käymättä asiaa läpi, tiedossa on melkoinen helvetti. Ihminen on niin idiootti, että se kyllä jää kantamaan asiaa sisällään, vaikka se kuinka olisi synninpäästönalaisena jo ollut. Aito Rauhan Sanalainen ei varmastikaan ole näin ajattelematon. Tässä voisi olla käytäntöä ihan meille jokaiselle muullekin.
Vaikka osin kärjistän ja oijon tässä tekstissä synninpäästön ja yleisen pappeuden ideaa, täytyy sanoa, että minä itse koin moisen niin vapauttavana, että enää en katso lainkaan alta kulmain, jos edessäni alkaa synninpäästörituaali, ollessamme alttarijonossa. Totisesti on hienoa nähdä, kuinka järeimmänkin näköinen kaveri pyytää anteeksi vaimoltaan ja vieläpä tirauttaa kyyneleitään. Sitä on ihmisen pienuus! Sitä on ihmisen nöyryys! Sitä on Jumalan kaikkivaltius!
Jo jonkinaikaa olen miettinyt Rauhan Sanan messuissa ollessani, että mikä ihmeen rituaali se on oikein, kun aina ennen ehtoollista alkaa itkuteatteri lähellä alttaria. Siellä ihmiset, niin miehet kuin naiset, halailevat toisiaan ja vuodattavat itkua ihan tosissaan. Näky on niin hurja sivullisen silmin, että ikinä ei uskoisi olevansa lestaadiolaisen herätysliikkeen tilaisuudessa. Joka kerta, kun moisen tapahtuneen olen nähnyt, olen yrittänyt saada selvyyttä asiaan - siinä selkeästi onnistumatta.
Jo ennen Rovaniemelle lähtöä minulle oli paljastunut tapahtuman idea. Kyseessä oli anteeksipyyntö ja anteeksianto toinen toisiltaan ennen ehtoolliselle menoa. Olin tyytyväinen saadessani tietää, mistä oli kyse. Koskaan en kuitenkaan itse uskonut olevani osa tuota tapahtumaketjua.
Tilanne kirkossa oli erittäin mielenkiintoinen, mielestäni. Olin seurannut jo tovin tapahtumia ympärilläni ja katsonut kuinka yksi toisensa perään pyytää anteeksi tekemäänsä pahaa ja menee sitten ehtoolliselle. Oikeastaan olin kateellinen. Koska olen täysin mustalammas ko. herätysliikkeen piirissä, ajattelin olevani lähes ainut, joka ei voi oikeastaan pyytää keneltäkään synninpäästöä - paitsi Jumalalta suoraan. Päätinkin siinä itsekseni ottaa high-speed yhteyden yläkertaan ja pyytää anteeksi. Koin näet, että paljon oli asioita, jotka olivat minun ja ihmisten ja minun ja Jumalan välillä. Rukoiltuani, minulla oli perus ok olo. Koin, että olen valmis ehtoolliselle, mutta jokin jäyti sisälläni.
Eräs ystäväni kaappasi minut kuitenkin halaukseensa ja sanoi "Saanhan, Otso, tekemäni synnit anteeksi?" Tuohonhan ei voi todellakaan vastata muuta kuin, että "Saat!" Ei minulla mitään muuta käynyt edes mielessä. Olin todella hämmentynyt. Tuossa hämmennyksessä huomasin, että itsekin kysyin "Saanhan minäkin anteeksi kaikki tekemäni synnit?" ja vastaus oli maagisen läpiluotaava! "Sinun syntisi on anteeksiannetut aina iloon, rauhaan ja vapauteen asti." Siinä se oli! Jo pitkään kestänyt tuska ja ahdistus oli poissa. Joku toteaisi, että kyllä on nyt hourailtu totaalisesti kirkossa. Toinen toteaisi, että pelkkää suggestiota tai psykologiaa tai muuta mentaalista se vain on. Minä totean: Se oli aitoa vapautusta synneistä. Harvoin on ollut noin levollinen mieli mennessä alttarille - jos koskaan.
Mutta! Mietitäänpäs tätä ketjua hiukan. Ideana ja tapahtumana tämä on aivan valtavan hieno! Se toimii ja siitä on iloa. Milloin se oikeastaan toimii ja milloin siitä on iloa? Täysin aukottomasti en uskalla suhtautua oikein tähän. Syynä on kokemukseni lukuvuodelta 2004-2005. Olin tuolloin vaihto-opiskelijana Unkarissa. Siellä näin samantyyppistä toimintaa, mutta hiukan eri pelisäännöin. Kyseessä oli katolilainen kulttuuri, jossa käytiin jokikinen sunnuntai ripittäytymässä - pyytämässä syntejä anteeksi. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin loogista toimintaa näin luterilaiselta näkökulmalta. Hyvin moni teki nimittäin tietoisesti ja tahallan samoja syntejä heti seuraavalla viikolla, koska tiesi, että sunnuntai koittaa - koittaa vapautus synneistä. Onko Rauhan Sanankin toiminnassa samoja piirteitä?
Niin...onko siis kyseessä pelkkä rituaali? Se on selvää, että kukaan ei kykene olemaan synnitön ja täydellinen. Antaako tämä synninpäästörituaali kuitenkin sen oikeuden, että ei edes tarvitse yrittää? Ruokkiiko se itse itseään? Lähinnä jäin pohtimaan tätä perheiden näkökulmasta. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, miten tämänlainen käytäntö vaikuttaa perheiden arkeen? Tuleeko siitä mekanismi, joka on osa kokonaisuutta - vailla merkitystä? Toinen erittäin mielenkiintoinen pointti, joka tuli esille erään ystäväni kanssa keskustellessa, on tämän anteeksiannon laatu. Mitä syntejä saa anteeksi? Itse tokaisin, että totta kai siinä täytyy saada kaikki syntinsä anteeksi. Eihän Jumala erottele syntejä eri luokkiin. Onko se sittenkään näin?
Se on varmaa, että synnit ovat anteeksiannetut, vaikka toinen sanoisi yhtä, mutta ajattelisi toista. Pohdittavaksi jääkin se, että miten puhdas omatunto meillä onkaan. Sanommeko tuon maagisen lauseen syntejään katuvalle, mutta jatkammekin kaunan kantamista? Toivottavasti emme! Se olis suurta petosta. Suorastaan se olisi rikos ihmisyyttä vastaan ja ennen kaikkea rikos Jumaa vastaan.
Vielä yksi pointti on sielunhoidon rooli. Jos sinun syntisi on anteeksiannetut iloon, rauhaan ja vapauteen asti, tarvitsetkokaan enää sielunhoitoa? Onko niin, että itse asiaa ei tarvitse kertoa sen tarkemmin kenellekään enää vaan se voidaan kantaa sisällä? Itse ajattelisin jälleen kerran, että ei. Syntien anteeksianto ei poista tarvetta keskusteluun. Se ei poista sitä tarvetta, mikä kahden ihmisen väliseen suhteeseen liittyy - tarve selvittää erimielisyydet. Jos aina annetaan anteeksi käymättä asiaa läpi, tiedossa on melkoinen helvetti. Ihminen on niin idiootti, että se kyllä jää kantamaan asiaa sisällään, vaikka se kuinka olisi synninpäästönalaisena jo ollut. Aito Rauhan Sanalainen ei varmastikaan ole näin ajattelematon. Tässä voisi olla käytäntöä ihan meille jokaiselle muullekin.
Vaikka osin kärjistän ja oijon tässä tekstissä synninpäästön ja yleisen pappeuden ideaa, täytyy sanoa, että minä itse koin moisen niin vapauttavana, että enää en katso lainkaan alta kulmain, jos edessäni alkaa synninpäästörituaali, ollessamme alttarijonossa. Totisesti on hienoa nähdä, kuinka järeimmänkin näköinen kaveri pyytää anteeksi vaimoltaan ja vieläpä tirauttaa kyyneleitään. Sitä on ihmisen pienuus! Sitä on ihmisen nöyryys! Sitä on Jumalan kaikkivaltius!
1 kommentti:
aamen.
Lähetä kommentti