Sattuma, kohtalo vai johdatus?

Oli eräs torstai ja ulkona vielä lunta, mutta aurinko paistoi jo kevään merkiksi. Työpäivä oli sujunut ihan normaalisti. Normaaliksi oli muodostunut tila, jossa ei aamulla huvittanut mennä töihin ja illalla masensi tulla kotiin. Töissä ei oikein mikään napannut. Tulosta tehtiin, jotta esimiehet olisivat valittamatta. Johan olin riittävästi kuullut heidän puhettaan siitä, kuinka pitäisi tehdä tulosta vielä enemmän. Tehdään sitten niin paljon, että ei ole sanomista - kenelläkään. Työkaverit, nehän on jotain pakollista, josta ei pääse eroon ja jonka kanssa on vain tultava toimeen. Ei siinä muu auta.

Tuon kaiken masennuksen voittamiseksi olin hakenut erästä tointa. Käytävillä puhuttiin, että ei sitä muut voi edes saada. Olin yksikön pätevin hakija. Paikan piti olla ilmiselvästi minun. Tulos oli kuitenkin aivan toinen. Tehtävään valittiin yllätysnimi. Henkilö puskien takaa, täysin odottamatta ja yllättäen. Samalla tavoin kuin ne faksit, jotka Anneli Jäätteenmäki sai vaalien alla ennen pääministeriyttään. Olin täysin masentuntu. Ehän minä riitä edes tehtävään, johon pääsyni piti olla selvä! Elämä on täynnä yllätyksiä, myös niitä huonoja.

Tuon erittäin huonon ja masentavan päivän jälkeen tulin kotiin. Olin kärttyistäkin kärttyisempi. Onneksi työmatkallani kohtaan harvoin muita ihmisiä. Kotona aukaisin oveni ja katsoin jälleen kerran postiläjää, joka oli levittäytynyt pitkin lattiaani. Tuskailin siinä ja ajattelin mielessäni, että pakkoko postimiehen on aina oikein räjäyttää posti luukusta. Eikö sitä voisi kauniisti laskea?

Torstaisin saan aina pari tilamaani lehteä. Katsoin niitä ja vihani vain kiihtyi, kun huomasin, että toinen lehdistä oli repeytynyt postimiehellä. Manasin itsekseni ja ajattelin, että nyt kyllä tekisi mieli haistattaa pitkät koko Itellalle. Jonkin ajan kuluttua lähdin ulos ja juuri ovella ollessani huomasin, että postiluukustani roikkuu jokin paperin pala. Otin sen ja katsoin. Pala oli tilaamani lehden etukansi ja juuri se repytynyt kohta. Käänsin palaa ja hämmennykseni oli suuri, kun siinä oli yksi kokonainen tekstin pätkä, joka kuului seuraavasti:

"Rukoilemme

Herramme Jeesus Kristus!
Me elämme liiaksi oman viisautemme varassa
ja luotamme omaan voimaamme.
Koettelemusten tullessa huomaamme, että
viisautemme on riittämätöntä ja voimamme vähäiset.
Vahvista uskoamme, ometa meille uskon yksinkertaisuutta.
Auta meitä näkemään, että sinussa ovat kätkettyinä
kaikki viisauden ja tiedon aarteet."

En voinut kuin hämmästellä Jumalan tapaa toimia. Kuinka juuri sinä päivänä, kun ryvin itsesäälissä ja haukuin itseäni ja kaikkea ympäröivääni, tuollainen paperin pala repeää juuri oikealta mitaltaan postiluukkuun? Oliko kyse sattumasta, johdatuksesta vai kohtalosta?

Tervetuloa Kotiin!

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys markkinoi uusia sivujaan ja koko liikkeen toimintaa yllä mainitulla otsikolla. Slogan, kuten liike-elämässä sanotaan, kuulostaa vallan viattomalta ja suorastaan houkuttelevalta. Kukapa ei haluaisi tulla kotiin? Meistä aivan jokainen haluaa tulla kotiin. Niinhän Raamatun tuhlaajapoikakin halusi, kaiken retkeilynsä jälkeen. Slogan on myös enemmän kuin pelkkä mainio lause. Se sisältää hyvin paljon arvolatausta sekä mielikuvia.

Kotihan on paikka, joka sisältää suuren määrän intimiteettiä. Kodin muodostavat ulkoiset, materialistiset tekijät sekä henkilöt, jotka siellä asuvat. Kotia suojaa lakiinkin kirjattu rauha – kotirauha. Minun ei tarvitse päästää kotiini ihan ketä tahansa. Voin valita, kenet minä päästän. Toisaalta koti on myös paikka, jonne haluan kutsua niitä minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä. Koti on kuitenkin ennen kaikkea paikka levolle sekä omalle arjelle. Jossain vaiheessa kasvan ”ulos” lapsuuteni kodista ja perustan oman kotini. Perustan sen samalle alueelle tai jollekin aivan uudelle – usein yhdessä toisen henkilön kanssa.

Kun herätysliike ottaa käyttöön näinkin vahvan sloganin, on kyseessä samaan aikaan rohkea teko ja uskalias lupaus olla sanansa mittainen. Kenen koti kyseinen liike haluaa olla? Haluaako liike olla koti vain niille, jotka jo siellä ovat vai tuleeko siitä koti myös uusille ihmisille? Onko koti sellainen, että se henkii tunnetta tervetulleeksi olemisesta vai onko sen ilmapiiri lähinnä etäännyttävä?

Monet suomalaiset herätysliikkeet ovat päälle päin kuin majataloja, jonne kaikki saavat tulla. Astuessaan sisään, voi huomata kuitenkin monimuotoisuutta. Osassa kodeista olet tervetullut aidosti heti ulkokynnyksellä jo. Osa kodeista taas asuttaa niitä nykyisiä asukkejaan eikä uusilla tulokkailla ole kovinkaan asiaa sinne. Meitähän on moneen junaan. Eikö se vain ole hyvä, että osaan paikoista pääsee tulemaan, ken tahtoo, mutta osaan sitten ei? Kun ovessa lukee ”Tervetuloa kotiin!”, on varmaan jo melko pitkälle tervetullut. Todennäköisesti talon isäntä ja emäntä ovat sen ottaneet huomioon, että vieraita tulee. Mutta siinä talossa, missä lukee vain talollisen nimi, on suurta arvoitusta, miten minut otetaan vastaan. Ollaanko siinä talossa valmiita uuteen tulokkaaseen? Halutaanko siellä olla valmiita? Voinko rakentaa kodin sinne, minne haluan vai velvoittaako historiani sittenkin minua toiseen ratkaisuun?

Alaistaidot (Organizational citizenship behavior)

Yrityksessämme tehtiin vastikään työtyytyväisyys kysely (eployee satisfaction inquire - ESI). Tulos oli mielestäni melko odotettu. Oli asioita, joihin työyhteisöni ei ollut tyytyväinen ja asioita, joihin oli. Tuo tutkimus koostuu eri osa-alueista ja organisatorisista tasoista. Koska kyseessä on hyvinkin iso konserni, on monta eri tasoa, joilla liikkua. Selvityksen tuloksena saamme tietää, mitä mieltä henkilöstö oli karkeasti ottaen seuraavista asioista:

A) Konsernin johdosta
B) Konsernista ylipäätään
C) Omasta lähijohdosta
D) Omasta lähiorganisaatiostaan
E) Omasta asemastaan ja työmoraalistaan

Kuten varmasti lukijana ymmmärrät, kohdat A ja B menevät lottoriviä tekemällä. Konkretia tahtoo puuttua ja ymmärrys sen mukana. C ja D puhututtavat sen sijaan aina ja paljon ja ne on asioita, joista jokaisella meillä on mielipiteemme - yleensä hyvin vahva sellainen.

Tuo kohta E on mielestäni kuitenkin se kaikkein mielenkiintoisin. Mitä mieltä minä itse olenkaan itsestäni? Tätä on tutkittu vuosikausia ja tästä on puhuttu niin kauan kuin on ollut organisaatoita. Organisaatoiden äitihän on perhe. Näin ollen asiasta on puhuttu kautta aikain. Nyt vasta 2000 -luvulla sitä on kuitenkin alettu tutkimaan vakavasti ja sen merkitys huomattu. On ymmärretty, kuinka sekin osa vaikuttaa yrityksen tulokseen.

Mietitäänpäs paria tapausta. Meillä on organisaatio, jossa on esimies sekä hänellä 4 alaista. Liikkeenjohdon tutkimuksessa on tavattu sanoa, että 1/3 organisaation tuloksesta syntyy esimiehen johtamistaidon kautta. 2/3 mahtuu sitten niin palkat, infrastruktuuri kuin kaikki muukin. Siihen valitettavasti mahtuu myös alaisten taidot. Valitettavasti siksi, että sen merkitystä ehkä jopa vähätellään. No mikäli näistä 4 alaisesta yksi on pessimisti eikä tykkää myöskään työstään eikä varsinkaan asemastaan. Hän on monesti katkera ja ehkä jopa narsistinen. Hänen päämäärä on tietenkin saada nämä 3 muuta taaksensa - esimiestä vastaan. Johtamisessa hänestä käytettäisiin termiä "myrkyttäjä". Siitä nimenomaan on kyse. Noissa kolmessa muussa on todennäköisesti ainakin 1 peesaaja, joka ei uskalla olla omaa mieltä. Hän lähtee yleensä tämän myrkyttäjän kelkkaan - myrkyttäjä, kun on vahva persoona. Yksi sitten saattaa olla uraohjus, joka on hiffannut, että esimiestä mielistelemällä saattaa edetä. Se 4. kaveri onkin sitten jumbo. Hänen ajatuksensa saattaa olla yllättävän ratkaiseva.

Työyhteisössä, jossa tuo tutkimus tehtiin, löytyy edellä mainitsemiani ja kaikkea väliltä ja paria muutakin laatua. Joka vuosi tuota tukimusta ruoditaan ja pohditaan, kuinka parantaa. Joka vuosi annetaan ehdotuksia esimiehelle (ehkä jopa vaateita) ja joka vuosi pyyntöjä organisaatiolle. Paperilla tutkitaan myös sitä, kuinka vaikuttaa itse organisaatioon. Tämä tahtoo olla kuitenkin vain paperilla. Kun tutukimus ja sen käsittely on ohi, ei ole enää mitään, miksi parantaa. Jatketaan vanhaan malliin. Miten kävisi, jos omat alaistaidot olisivatkin sidoksissa palkkaan tai ylimääräisin bonuksiin? Voiko niitä mitata? Kuka loppujen lopuksi on hyvä alainen? Mitä tapahtuu organisaatiolle, jonka jäsenet päättävät olla parhaita alaisia? Näitä pohdimme tulevaisuudessa.

Ovatko miehet todellakin sikoja?

Tänään kävin Karjasillan Seurakunnan järjestämässä yleisötilaisuudessa, joka kantaa nimeä Moraalivartio. Kyseessä on jo toisena vuonna peräkkäin järjestettävä keskustelutilaisuuksien sarja. Sarja menee aina helmikuun ajan ja tänä vuonna teemana on "Mitä mies?"

Edellä mainittua teemaa käsiteltiin tänään näkökulmasta "Ovatko miehet sikoja?" Keskustelun panelisteina oli oululainen naistutkija sekä tuomiorovasti. Keskustelu oli sinänsä pliisu ja lähes mitäänsanomaton. Ainut mielenkiinto oli siinä, että sain siitä virikkeen blogitekstiin.

Lapsesta asti olen törmännyt kahteen eri teemaan. Ensimmäisen mukaan miehet ovat sikoja. Sikoja he ovat, vaikka mitä tekisivät. Toinen teema on ikuinen myytti siitä, että mies ei ole mies eikä varsinkaan tosimies, mikäli hän itkee. Näin on monia suomalaisia opetettu ja näin on taidettu opettaa myös monelle muullekin kuin Suomessa kasvaneelle.

Päätin tehdä asiasta gallupin ja kysyin pariltakymmeneltä kaveriltani, mitä mieltä he olivat. Välineenä käytin lähinnä Facebook -sosiaalista mediaa. Jotta saisin mielenkiintoa asiaan, kyselin sekä miehiltä että naisilta. Painotin jälkimmäisiä enemmän kuitenkin. Vastaajien ikähaitari vaihteli 16-36 ikävuoden välillä ja sosiaaliselta asemaltaan lähes koko ikäryhmän kattava. Mistään luotettavasta otannasta ei voi puhua, mutta viitteitä siitä saa.

Lähes jokainen on meistä tosiaan kuullut tuon heiton "miehet ovat sikoja". Kun asiaa kyselin, naisista hyvin harva uskalsi sanoa suoraan asian olevan noin. Itse asiassa lähes jokaisella oli kokemus "sikamaisesta" miehestä, mutta selkeää oli se, että kaikki eivät suinkaan sikoja sentään ole. Miesten mielipide oli huomattavan paljon yksioikoisempi. Miehet olivat täysiä sikoja tai sitten lähes kaikki miehet olivat sikoja. Yksi väitti jopa olevansa ylpeä siitä, että on sika.

Kun naisilta kysyi, mistä miehen sikamaisuus johtuisi, tuli lähes kaikkien suusta sanat ylpeys, kylmyys, tunteettomuus sekä välinpitämättömyys naista kohtaan. Tämä viimeinen oli itse asiassa erittäin mielenkiintoinen, nimittäin yli puolet naisista, joilta kysyin (8/12) sanoivat, että mies on sika, jos pitää naistaan itsestäänselvyytenä eikä arvosta tätä. Monesti miehistä sanotaan, että he eivät tunne mitään. Onko tästä johdettavissa ajatus siitä, että suurin osa miehistä itse asiassa on todellakin sikoja?

Suomessa on sanonta "Sole mies eikä mikhän, joka pillittää". Päätinkin kysyä, onko mies tosimies, jos hän pillittää. Kaikki naiset vastasivat hyvin vahvasti, että on. Vastauksissa oli kommentteja "no tietysti" "Totta kai!" "NO TODELLAKIN". Tästä ei tulkinnanvaraa jää. Mistä sitten tulee tämä vanha käsitys miehen itkemättömyydestä? Itkeminen on monesti yhdistetty eräänlaiseen heikkouteen sekä avuttomuuteen. Onkin mielestäni erittäin mielenkiintoista, että hyvin moni kyselyyn osallistunut nainen piti tosimiehen merkkinä nimenomaan sitä, että itkee. Miehistä kaikki pitivät miestä tosimiehenä, vaikka hän itkisi, mutta ihan niin yksiviivainen se mielipide ei ollut kuin vastakkaisen puolen edustajilla. Mielenkiintoista tämäkin.

Jos miehet eivät ole läheskään aina sikoja, miksi sellaista väitettä esitetään? Onko kyseessä urbanstory, jolla ei ole itse asiassa mitään pohjaa? Miksi me näemme arjessamme hyvin usein itkeviä naisia ja miksi naisen itku on suorastaan suloista, mutta miehen itkua ei näe edes elokuvissa ja silti sitä pidetään tosimiehuutena? Miksi elokuvien Casanovat eivät koskaan itke tai supermiehet käperry naisen syliin suruinensa? Annammeko me sittenkin mallin miehestä, joka on mies vasta sitten, kun hän on täydellinen ääliö ja sika ja vasta sitten, kun hän suurimman surunsakin kohdattuaan seisoo haudanvakavana eikä silmistä tipu kyyneltäkään?

Väärä kuori?

Hyvin usein minulta kysytään kysymys: "Mistä maasta sinä olet alunperin?" Siksihän kysyjä tätä kysyy, koska näkee ihostani, että ihan en ole Lallin jälkeläisiä enkä liioin Aslakinkaan. Mutta joka kerta se tuntuu yhtä turhalta se kysymys. Mitä väliä sillä on? Pitäisikö sitä olla jostain kotoisin? Lapsenakin äitini ja isäni kuljettivat meitä pitkin Suomi-neitoa niin, että en minä osaa sanoa edes kotipaikkakuntaa täällä. Kuinka sitä voisikaan vastata?

Yleensä vastaan olevani ihan vain suomalainen. Olenhan ison osan elämästäni täällä kasvanut ja puhun kieltä, jota puhutaan pääasiassa vain Suomessa. Valtiovalta on muuten sitä mieltä, että äidinkieleni on muu...totta kai se on muu, kun synnyin toisella puolella maailmaa. Itselleni se oli järkytys, enhän osaa muuta kieltä niin hyvin. Oli kuin osa identiteettiä olisi varastettu ja tilalle tarjottu sekundaa. Kyllä minä olen suomalainen ja puhun vain suomea!

Oikeastaan olen myös eurooppalainen. Onhan Suomi osa Eurooppaa ja Euroopan Unioniakin. Kun elin vuoden Keski-Euroopassa, tuntui mukavalta olla eurooppalainen. Olin osa meitä enkä osa heitä. Ei siellä Suomea tiedetä paljoa muusta kuin kaupungissa taapertavista jääkarhuista ja Nokiasta. Ja kun paikalla oli väkeä muistakin maanosista, oli paljon helpompi rajata kotipaikka aina omaan maanosaan. Lisäksi Eurooppa on niin hieno, että sitä ylpeänä kantoi eurooppalaisen titteliä. Onhan Suomi niin pienikin, että ei se paljoa tuulessa pysyisi, mutta Eurooppa on jo niin iso peluri jalkapallokentällä, että ei yksi Amerikka tai Aasia tai Afrikka miestä kaataisi.

En minä taidakaan tyytyä olemaan pelkkä eurooppalainen. Täytyyhän minun jotenkin ilmentää se, mistä minä tosiaan olen kotoisin. Eikö olisi hassua, jos ei tunnustaisi sitä todellisuutta, mistä on lähtöisin ja missä on alkumetrit elämän maratonille saanut? Juuri näinhän se olisi. Siksi taidankin jatkossa vastata, että olen maailmankansalainen. Eikö olekin aika vetävä? Tuohan suorastaan huokuu riikinkukkomaista värikkyyttä, vaihtoehtoisuutta ja komeutta ennen kaikkea! Olisi aivan liian tylsää ja suorataan koomista sanoa olevansa afroeurooppalainen. Eihän siinä ole mitään arvoa. Voisin siis olla maailmankansalainen!

Suuri on kyllä kaunista. Suuri on myös väljää ja jopa väljähtynyttä. Eihän siitä oikeastaan saa mistään kiinnikään, kun on niin suurta ja mahtavaa. Ehkä sittenkin olisi hyvä palata takaisin sinne pieneen ja suloiseen. Onhan helpompi ottaa leppäkerttu kämmenelle kuin lehmä syliin. Niin...tiedänköhän oikeastaan itsekään vastausta siihen, mistä tulen? Olenko sittenkin jotain sellaista, mitä en ole löytänyt? Kyllä sillä taitaa olla jotain väliä, että mistä sitä on kotoisin. Vai onko?