Tässä on kysymys, jota ei kannata minulle esittää. Jos sen haluaa esittää, kannattaa ainakin tilanne miettiä hyvin tarkkaan ja ennen kaikkea muotoilla paremmin kuin otsikossa on. Minulla on eräitä ystäviä, jotka kysyvät lähes aina tavatessa tätä kysymystä. Joka kerta minulle tulee sisälle suuri tunnekuohu ja ajatus ”Mitähän peeveliä se sinulle kuuluu?”. Syy miksi näin ajattelen on se, että kysymys sisältää mielestäni olettamuksen, että uskoni on joko mennyttä tai ainakin se on retuperällä.
Raamatussa on useita kohtia, jossa meitä käsketään valvomaan ja pysymään totuudessa. Siellä on myös paljon kohtia, jossa meillä on kristitynvastuu. Vastuu siitä siis, että myös toiset valvovat oikein ja pysyvät totuudessa. Mutta onko se vastuu kuinka laaja ja minkälaista sen pitäisi olla? Uskaltaisin väittää että kristitynvastuu ei ole täysin rajaton ja ennen kaikkea se tuskin on absoluuttinen. On oltava jotkin rajat, joiden sisällä me toimimme. Mitkä ne rajat ovat ja kuka ne asettaa? Luulen näin ja oikeastaan olisin melko varma, että rajat asettaa jokainen itselleen. Se ei ole täysin ongelmatonta, mutta oikeastaan pakollinen tilanne. Perusteet rajan asettamiselle löytyvät kuitenkin melko yhteneväisistä asioista. Niitä ovat sukupuoli, maantieteellinen kulttuuri, teologinen kulttuuri, perhekulttuuri ja jokaisen oma minä.
Kuten Raamattukin sanoo, uskoa tulee levittää ja evankelioida aina, kun vai voi. Itse erottaisin uskosta kuitenkin uskonelämän. Se on henkilökohtainen prosessi, johon on vaikuttamassa useita eri tekijöitä. Uskonelämä ei ole mitenkään erillään muusta elämästä. Ihminen on yhtaikaa sekä henki että ruumis. Jos haluaa siis olla aito kristitty ja ennen kaikkea haluaa olla aidosti rakastava kristitty, pitäisi kysyäkin ennemmin jaksamista ylipäätään ja osana vastaustaan, voisi siis kysymyksen kuulija liittää vastauksen uskontilastaan – mikäli haluaa. Liian usein olemme kuitenkin kiinnostuneita vain toisen uskonelämästä nimenomaan irrallisena osana häntä, vaikka se on kiinteääkin kiinteämpi osa ja asia, joka ja johon vaikuttaa niin ruumiillinen kuin psyykkinenkin vointi. Monesti tuleekin olo, että eihän tuota kiinnosta lainkaan minä vaan ainoastaan minun uskoni ja miksi siihen ryhtyisinkään vastaamaan.
Niin...entäs, jos vastapuoli kysyy tuota kysymystä? Voinko olla vastaamatta siihen? Ei. Hyviin tapoihin kuuluu aina vastata jotakin. Mielestäni vihoviimeistä on vastata kysymykseen kysymyksellä. Itse vastaankin hyvin usein:
"Elämä on pelkkää synnintekoa ja jokainen päivä toinen toistaan pahempaa paskaa, mutta kova yritys tässä on luottaa ja uskoa Jumalaan ja ennen kaikkea Hänen antamaan armoon ja varjelukseen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti